Kunpa sinä kerrankin tahtoisit ymmärtää, miten vähitellen, aste asteelta, vuosien pitkään, alituisesti antamalla aihetta ja aiheuttamalla noita häpeällisiä kohtauksia — miehen, aviomiehenkin sydän myrkyttyy, myrkyttyy, repeilee ja lopuksi paatuu jääkylmäksi. Läpi koko minun hermostoni on jo mennyt tämä asia, ja sinun äänesi kuuleminen heikkoina hetkinä — kun lapsia varoittelet — vaikuttaa pahasti. Enkä minä jaksa ajatella mitään muuta. Tunnen voimakkaasti minkä tunnen. Ja sinun pitäisi tietää miten minunkaltaiseni mies tuntee: hän näkee kaiken perspektiivissä taakse ja eteen. Hänelle syntyy tuhat kuvaa ja viriää tuhat muistoa tai johtopäätöstä yhdestä kipinästä, yhdestä asiasta, sattumasta tai tapahtumain yhteydestä. Minulla on muistossa raatelevia totuuksia rakkaan vainajan ajalta, jotka sinulta ovat unohtuneet ja saavatkin unohtua… Voi vaimoni, miksi sinä et viisastunut hänen kuolemastaan? Ettei vaan taas…! Olihan hetkiä, jolloin sinussa näkyi syvä, uskonnollinen itsetunto. Mutta sinä annoit entisen ohjelman vaikuttaa ja maailman voittaa. Sinä lankesit vielä Pahemmin, tahdoit taaskin jollekkin — Jumalalle — ostaa. Aina vain jollekkin kostaa. Se on sinun temperamenttisi. Kostamisperiaatteella sinä koetat tämän elämän läpi kulkea ja vaadit elämältä palkintoa — koston jälkeen!
Oi! minä pelkään sinua. Sinä itse olet saanut miehesi sinua pelkäämään. Tuhannet taistelut, tuhannet sopimukset, tunnustukset, katumiset, neuvot, alistumiset ja tuhannet ikävät päivät, yöt ja helvetintunteet — eivät ole mitään opettaneet. Sinä et ole tahtonutkaan olla varovainen. Ja tämä johtuu sinun ikuisesta itsekkäisyydestäsi, vastustushalustasi, kiusanteon halustasi, parantumattomasta kostonhimostasi.
Sinä olet niitä, joka et tiedä kuilujen vaarallisuutta. Yksi askel vielä ja luonnon lain välttämättömyydellä ihminen syöksyy syvyyteen ja on kadotettu itseltään ja muilta. Sinä tanssit mieletöntä tanssia kuilun reunalla!
Jos sinä enemmän rakastaisit lapsiasi — vaikka et miestäsi teoilla rakasta — niin sinä tekisit kaikissa asioissa toisella tavalla. Sinä säästäisit heille elämän. Mutta sinä et huoli laskea eteenpäin, sinä elät vain hetkien oikuissa.
Ja näin on minulta mennyt luottamus. Mistä, asiasta me poloiset enää voimme todenteolla ja pyhästi sopia? Mistä voimme enää haaveilla, iloita, uneksia?
Kaikki asiat talonrakennukset, raha-asiat, lasten kohtalo — kaikki kärsivät tästä meidän välisestä hirveästä sydänten erosta. Me olemme jo kauvan olleet erotetut. Joskus on luultu oltavan lähellä toisiaan — muutaman minuutin kuluttua onkin selvennyt että kaunis näky on ollutkin vain valheellinen kangastus.
Näin on ollut alusta asti. Lapset, suloisemmat, joiden piti yhdistää kaksi vastakkaista luonnetta, ovatkin joutuneet — ne viattomat rakkaat — välikappaleiksi eroon.
Ei mikään enää ole pyhää. Ei pyhin kärsimyskään, ei pyhin surun aarrekkaan…
Vaimoani ei kiinnitä mikään pyhä asia, mikä miestänsä kiinnittää. Ja mies paatuu, tulee kylmäksi. Hän on jo päässyt yli sen asteen, jolloin mies vaatii vaimoltaan ainoastaan ruumiillista kauneutta ja miellyttäväisyyttä, mutta kun sisäinen kuva tummenee, kun sekin rumenee, missä ovat silloin yhdyssiteet?
— Lapsissa.