Suru on tuhat kertaa arvokkaampi asia kuin kotihelvetti! — kirjoitti hän. Joko sinun tai minun on edes lyhyeksikään aikaa lähdettävä talosta!
Sinä olet ärsyttänyt minun kärsimykseni siihen huippuun ettei minulla kohta ole muuta jälellä kuin rientää lopettamaan onneton sisäinen elämäni rakkaimpani pyhimmällä haudalla…
Minä en ole nukkunut taaskaan moneen yöhön hirveän hermojännityksen ja kurjan vihan takia. Tietäköön koko maailma, että kun minä vihaan huonoja ominaisuuksia, vääriä tekoja tai halpaa menettelyä, minulle ei merkitse mitään, kuka joutuu vihani alaiseksi.
Tuhansia kertoja olen sinua varoittanut sinun nykyisestä helmasynnistäsi, joskus harvoin olet sinä vikasi tunnustanut, mutta heti taas siihen sortunut.
Sinun helmasyntisi, juuri se vika, mikä tekee minut onnettomaksi, avuttomaksi ja kurjaksi aviomieheksi, on sanoilla sanottuna (vaikka ei kuvattuna) tämä: Sinä et kestä elämän arkea! Sinä vaatisit että ympärilläsi aina olisi sunnuntain vapaus, sinä tahtoisit päästä helpolla. Lasten muka pitäisi olla semmoiset ja semmoiset, vaan ei sellaiset kuin todella ovat. Sinä olet pienimmissäkin vastoinkäymisissä tuskainen, sinä kadotat kymmenesti päivässä kärsivällisyytesi, malttisi, järkesi ja itsehillitsemiskykysi.
Kysymys ei ole nyt siitä, mistä ja milloin ihminen on siveellisesti oikeutettu rankaisemaan lapsia, vaan siitä, miten, missä henki-ilmakehässä, missä hermotilassa ja ennenkaikkea millä sanoilla ja miten vaikuttavalla käytöksellä tuo kuritus tapahtuu. Sinä rikot kauheasti elämän siveellisiä sääntöjä vastaan tekemällä jokaisesta, huomaa jokaisesta alle 1-vuotiaan lapsen "virheestä" suuren numeron. Sinä kostat — vaan et kasvata, kuten väität. Sinä seuraat omia hermojasi etkä säästä lastasi, vielä vähemmän miehesi hermoja. Omat hermot sinulla aina ovat etunenässä, niiden mukaan komento tapahtuu. Kaikkialla vain sinä, sinä itse — hermostunut riehuva egoismi.
Sinä olet väärin sanonut että minun läsnäoloni sinua kiihoittaa olemaan liian kova lapsille. Minua poissa ollessani olet sinä samallainen, joskus pahempikin juuri sentähden että saat muka rauhassa tehdä niin kuin haluttaa.
Tämä sinun riehumisesi, alituinen, päivästä toiseen jatkuva, useasti päivässä uudistuva hermostumisesi ja monilla tylyillä sanoilla riehuminen lastesi kanssa — se on tehnyt minut kipeäksi, pilannut minunkin hermoni, jotka eivät enää kestä pieniäkään koetuksia. Samalla on se kasvattanut minussa kauhean pelon — minun täytyy alituisesti aamusta iltaan olla varuillani ja peljätä vaimoani — omaa vaimoani. Ymmärrätkö sinä, missä asti ollaan? Sinun velvollisuutesi on hoitaa lapsia niin kauvan kuin he ruumiillisesti ja taloudellisesti ovat likinnä äitiään, mutta sinä — aina kun pieninkään henkinen arvostelu tapahtuu — pidät oikeutenasi vihastua ja tyrkyttää lapsia isän hoidettavaksi. Sinä et tahdo ymmärtää rehellistä työnjakoa, sinä tahdot aina vain kostaa ja päästä helpolla.
Minä rakastan lapsiani, minä rakastan niitä sielullisesti, melkein intohimoisesti ja tiedän että ne ovat meidän hyvät hengettäremme pahan maailman keskessä — sinä rakastat vain aika-ajoittain, et joka hetki, sillä moninkertaisten hermostumisiesi hetkinä sinä et rakasta, vaan työnnät pois.
Kalleimpamme, pyhimpämme, ainoimpamme!