Vihdoin kävi tämä jännitys yli voimain ja vaimo hiipi itkien miehensä vuoteeseen ja syleili häntä rajusti. Ja mies myös itki oman elämänsä katkeruutta, mutta siunasi hellän hetken puuskaa antaen ja saaden kaikki anteeksi. Sitten taas nousi pilviä. Vaimo osoitti hermostusta lapsia kohtaan, ei jaksanut ottaa vastaan miehensä tovereita eikä pitänyt miehensä esityksistä että vieraille täytyi antaa erikoisissa tapauksissa ruokaa ja tarjota yösija.

— Koeta nyt rakas Mirjam tulla järkiisi! Minähän saan ihan hävetä sinun tähtesi!

— Eivätkö voi mennä muualle! Minä en jaksa. Ja rouvan silmät leimahtivat vihasta.

— Mutta muista nyt, rakas Mirjam, että ihmiselle on arvokkaampaa olla ystävällinen niillekkin, jotka meitä kohtaan ovat epäystävällisiä.

Ei, minä en tahdo!

Silloin veret karkasivat aviomiehen kasvoihin ja hän raivostui. Ja perhekohtaus tapahtui…

Orjo sulkeutui huoneeseensa ja läähätti kiihkeästi. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli ampua itsensä. Sitten häntä äkkiä väsytti ja hän nukahti pöytäänsä vasten.

Ei kummaltakaan puolelta tapahtunut lähestymistä moneen päivään. Päinvastoin: poistyöntämisen tunne yhä paisui. Lastenhuoneessa tapahtui joka päivä surkeita näytelmiä — raskaudentilassa oleva naisparka siellä purki elämänsä katkeruutta pikkutyttöihin, jotka eivät osanneet olla äitinsä mieliksi.

Orjo oli mielellään lastensa kanssa. Hän piteli niitä sylissään, hyväili hellästi, kiikutteli jalallaan ja konttailikin leikkien. Mutta äiti ikäänkuin ei ollut sitä huomaavinaan. Hän jatkoi menettelyään ja oli aviomiehen mielestä järjetön menettelyissään.

Kun ukkosenilmaa oli jatkunut viikon päivät, silloin Orjo taas tarttui kynäänsä ryhtyen tekemään selkoa asemasta. Vaikka hänen vaimonsa oli raskaudentilassa, joka selvitti paljon, ei hän voinut olla tekemättä ankaria syytöksiä.