Elämän hirmumyrskyissä… 8 p. marraskuuta.
Se ei ole totta, kuten yleisesti sanotaan, että aviomiehet ovat häijyjä vaimoilleen. Se on verinen vääryys siinä suhteessa että syyt, miksi aviomies voipi tulla julmaksi (ei häijyksi), lankeavat ulkopuolelle miehen syyntakeisuutta.
Jos aviomies, vaimo, joka antautui avioliittoon rakastaaksensa miestänsä ja tulevia lapsiansa, rikkoo avioelämän pyhintä sääntöä vastaan, joka on yhteinen, alati näkyvä, alati jatkuva rakastava käytös lapsia kohtaan; jos hän vuodesta vuoteen, päivästä päivään ärsyttää omaa aviomiestään näyttämällä äidinoikeuden varjoa miehen edessä, s.o.: tekemällä pahaa sanoilla tai käytöksellä lapsille, joita mies ei minään silmänräpäyksenä salli loukattavan; jos hän täten myrkyttää kodin päätunteen, jonka pitäisi olla kärsivällinen sopusointu; jos hän täten, tuhansia muita pahoja lisäämällä saapi aikaan niinsanotun kotihelvettitunteen aviomiehen rinnassa, aviomiehen, joka on pettynyt ihanteissaan, niin silloin — jos aviomies puolestaan unohtaa sopivaisuuden rajat ja sielunsa tuskissa esiintyy järjettömänä petona järjestystä aikaan saadaksensa, silloin — hän on oikeassa ja vaimo väärässä; miehen puolella on se totuuden Jumala, joka näkee läpi ihmisten juonien. Hän sortuu ehkä helvettiinsä, jossa hän omin käsin onnettomuutensa surmakiveä liikuttelee, mutta — ikuinen syytös, syiden kiro, lepää hänen elämän toverinsa petoksen tehneessä sydämessä.
Hän, nainen, raiskasi pyhän — siksi mies hävitti kodin viimeisenkin mahdollisuuden. Naisella ei pyhinkään ollut pyhää — mies tahtoi kaiken tai ei mitään. Mies tahtoi varjella avioliiton kukkia polkeutumasta — lastensa hermoja äidin väärältä oikeudelta — siksi traagillinen, ainoastaan syvien sielujen ymmärtämä kohtalon laki pakotti hänet itsensä kiskomaan rakkaat kukkaset (lapset) juurineen irti maasta. Mies itkee jo vuosia edeltäpäin nähden psykologiset seuraukset siitä tai toisesta metoodista, nainen ei näe kuin lentävän hetken: — siksi mies lentävässä hetkessä, kantaen hirmuisia aavistusten, kuormia, raukeaa itsensä hillitsemisessä…
Syvimmin onnettomat, hienotunteisimmat sielut muuttuvat sellaisissa avioissa, kuluttavan tulen uhreina, raakatuntoisimmiksi.
Miehellä, raivotessaan vihdoinkin petona, ei ole silmäinsä edessä mitään muuta kuin särjetty ihanteensa: ihminen, joka häntä on kiduttanut, on sekin vain paha aate, jonka hän uhmaa hetkessä hävittää.
Hän kärsii hyvyytensä tähden — siksi hän muuttuu pahaksi maailman silmissä.
Ulkonaiset tapaukset ovat kuitenkin toisarvoisia totuuksia. Päätotuudet ovat sisäiset, ja mies, joka hyvän aatteen, ihanteensa tähden, on sortunut pahaksi, on marttyyri, ei muuta, kuin elämän marttyyri, viaton…
* * * * *
Kolme päivää kului — eikä kumpikaan, ei aviomies eikä aviovaimo, toivottanut toiselleen hyvää yötä eikä hyvää huomenta, vaan kumpikin paadutti sydäntään. Eikä kumpikaan näiden päivien kuluessa, ei ruokapöydässäkään, virkkanut toiselleen ystävällistä sanaa, ainoastaan jonkun syrjäisen kuullen sanottiin muodon vuoksi joku arkipäiväinen asia.