Turhaan oli Orjo tehnyt ulkomaanretkensä saadakseen voimia ja rauhan näkökantoja — sietääksensä omia ja Mirjamin hermoja.
Ja turhaan odotti Mirjam taas lasta, jonka saamiseen kumpikin suloisen sopusoinnun hetkenä oli sydämensä pohjasta suostunut toivossa vielä kerran vastaanottaa poikalapsen iäksi kadotetun esikoisen sijaan.
Kaikki turhaan! Avioliiton hengetär kuljetti heitä ikäänkuin kädestä vetäen väkisin pitkin pimeitä polkuja, jotka kaartelivat pohjattomien kuilujen reunoilla.
Yksi askel vain syrjään — ja ihminen olisi pelastumattomissa. Ja kuitenkin heistä kummastakin tuntui että kaikki paha oli heidän välillään vain pahaa unta ja että todellisuuden täytyi olla toinen.
Sillä tietysti he toisiaan rakastivat — sehän oli koettua, tunnettua, nähtyä — tietysti he toinen toisensa parasta tahtoivat!
On marraskuun ilta. Orjolle on marraskuu jostakin syystä kaikista kauhein kuukausi. Hänen synkkämielisyytensä on silloin niin raskas ettei sillä ole enää rajoja. Hänestä tuntuu että kaikki loppuu, ettei hän kestä omaa elämäänsä, jonka ikävän syyt hän löytää ympäristöstään eikä koskaan itsestään, josta kuitenkin monet, ehkä raskaimmat olisivat olleet etsittävissä!
Kaikki loppuu varmaan pian, sanoo Orjo itseksensä ja kauhistuu oman tunteensa todellisuutta. Joko minä — taikka hän — taikka molemmat… Hän ei tiedä selvästi, mutta jotakin hirveätä tapahtuu?
Ja silloin hänellä tulee sääli itseään. Jos nyt kuolen, sanoo hän itselleen, niin ei kukaan osaa selittää, mikä sitä miestä vaivasi. Jospa jätän selityksen, tunnustuksen, paljastuksen pöytälaatikkooni, niin ainakin saavat vihiä.
Tuo ajatus tyynnyttää häntä hetkeksi, hän tarttuu siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Ei hän niin paljon omaa vaimoaan tarkoittanut — raivosi yleensä avionsa onnettomuuden vuoksi omalta yksipuolisella kannaltaan.
"Itselleni — jälkeenjääneille — kohtalon varalta." kirjoittaa hän kuoren päälle ja sitten alkaa selitys, paljastus, aviomiehen purkaus.