Ja nuoren aviomiehen silmät tulistuivat. Mutta Mirjam seisoi siinä ja polkaisten jalkaansa sanoi vielä kerran: En sittenkään!
Viiden minuutin kuluttua hän kuitenkin kiersi kätensä miehensä kaulaan ja sanoi muuttuneella äänellä:
— Orjo, anna anteeksi!
Silloin oli kaikki taas hyvin.
4.
Kummallinen on Suomen kesä! Se vie yhteen kihlautuneet, mutta ajaa erilleen vastanaineet.
Orjo ja Mirjam olivat kumpikin saaneet päähänsä, että heidän piti kuukauden päiviksi luopua toinen toisestaan matkustamalla vanhoihin lapsuuden koteihinsa.
He olivat ikäänkuin uteliaat kokemaan, miltä taas tuntuisi se yksinäisen nuoren ihmisen elämä, jota he ennen olivat eläneet. Miltä tuntuisi naineena miehenä sanoa tovereilleen että "vaimoni on siellä ja siellä" tai nuorena rouvana päätään keikauttaen huomauttaa: "mieheni kirjoitti minulle että…" j.n.e.
Juhlallinen arvokkaisuus täytti heidän mielensä sinä päivänä, jona he heittivät toisilleen jäähyväissuudelmat vieraan kaupungin asemasillalla, josta junat kulkivat vastakkaisiin suuntiin. Kuinka elävästi he silloin tunsivatkaan elämän pyhän ystävyyden ja yhdyselämän jumalallisen salaisuuden!
Orjon juna läksi ensin. Ja tuskin oli tämä kolmenkymmenen vuotias jäykän näköinen mies istunut kymmentä minuuttia jyrisevän junavaunun sopessa, kun hänet jo valtasi sellainen ikävänpuuska että hän itsekkin hämmästyi riippuvaisuuttaan naisesta. Ja jo ensimäiseltä pysähdysasemalta hän viskasi ensimäiset tunnelmat jälkeensä: "Mirjam!"