Ja kuta kauvemmas hän kulki, sitä oudommalta sadulta hänen oma elämänsä alkoi tuntua. Hän katsoa tuijotti vaunun akkunasta sivu viliseviä maisemia, mutta syvän vihertävässä metsässä ja keväisten järvien terässinisillä laineilla ei hän keksinyt mitään muuta kuin sen nuoren naisen kuvan, jonka hän oli jättänyt.
Silloin hän surullisesti hymyili. Mutta juna vei — ikäänkuin kiskomalla kiskoen — miestä rautatien äärimäiseen päähän ja vielä kyytikärryihin noustessaan hän ikäänkuin kummasteli sitä, miksi ei Mirjam ilmestynyt hänen rinnalleen.
Kevätkylmän viileys kouristi sydämeen saakka. Heti kun hän oli eronnut Mirjamista, oli kesäinen lämpö kadonnut ja takatalvi uhkasi Pohjolaa. Eräällä taipaleella satoi niin paksulti lunta että hän hädintuskin pääsi eteenpäin rattailla. Häntä paleli kauheasti, hänen päässään oli vain olkihattu, ja ainoastaan lainailemalla majataloista isäntien turkkeja tai juoksentelemalla kyytikärryn sivulla hän pelasti henkensä. Mutta tuuli puhalsi vimmatusti pohjoisesta vasten matkustajan kasvoja ja talven merkit ilakoivat luonnossa; eräällä taipaleella juoksi kyytikärryjen perässä puolikymmentä poroa.
"Minun lapsuuteni rakkaat maisemat", ajatteli nuori aviomies sinisenä kasvoiltaan väristen, "miksi te nyt tunnutte niin tylyiltä?"
Hän muisti lukemattomat kerrat ennen maailmalta palatessaan riemusta sykkivin sydämin lähestyneensä vanhan maalaiskotinsa pajaporttia, mutta nyt hän ikäänkuin koneellisesti kohtasi vanhan isänsä, joka aherteli jossain ulkotyössä pihalla, ja ikäänkuin vierastavasti vastasi hellän vanhan äitinsä vastaanottosuudelmaan. Eikä hän myös siinä määrin kuin ennen ollut huvitettu talon koirista, jotka irvistellen, ulvoen ja häntiänsä huiskuttaen hyppelivät häntä vastaan, ikäänkuin kysellen: "mitä sinulle nyt oikein kuuluu?"
— No, ja mihin Mirjam jäi? kysyi isäukko lauhkeasti savuja puhallellen hopeahelaisesta piipustaan, jonka on heti täyttänyt vaakunalla ja tullut saliin pojaltaan uutisia kuulemaan.
— Mirjam? Se… mehän tuota… sopertaa iso poika säpsähtäen todellisuuteen, mutta häveten paljastaa tunteitansa. Ja lisää reippaasti: — Hätäkös Mirjamilla, hänellähän oli vain junamatka.
— Mutta eikö sinusta tuntunut hirveän ikävälle hänestä "erota"? kysyy sisar kirkkaasti veljensä silmiin katsahtaen.
— Ikäväkö? letkauttaa velimies teeskennellen. — Kaikkea sitä kysytäänkin. Kun on kohta neljäsataa päivää yksissä oltu, niin tokihan raatsii neljäksikymmeneksi päiväksi toisistaan luopua.
Vanha äiti katsoo poikaansa tutkivasti ja sanoo ruotsiksi: