* * * * *
Lumipuhdas luonto? Vienosti syttyväiset iltatähdet! Hauskasti liukuvat sukset ja raikas talvinen sää, ympärillä juhlallinen avaruus!
Eivätkö ne kaikki olleet Jumalan suuruuden, Jumalan laupeuden ja
Jumalan käsittämättömyyden todistuksia?
Kuinka mitätön, pieni, halpa oli ihminen kiiluvan tähtitaivaan alla!
Miksi hän teki itsensä onnettomammaksi kuin ehkä olikaan?
* * * * *
Aviomies ajatteli:
Yritin rikoksen tielle. Saatanhan kääntyä takaisin. Vielä ei ole myöhäistä! Vielä ei ole mitään sellaista tehty, mikä ei paraneisi. Ja tästä kaikesta ei tarvitse kenenkään tietää. Se on — meidän kahdenkeskisiä salaisuuksia.
Kaikki minun puoleltani on enemmän tai vähemmän — näyttelemistä. Tehtyä ankaruutta! Ja kenties on koko Mirjamin käytöskin näyttelemistä vain. Tai ainakin ohimenevää. Hyvä Jumala — hänhän on viimeisillään.
Heittäkäämme naamarit pois, niin olemme taas luonnollisia ihmisiä!