* * * * *
Ja kovan myrskyn jälkeen tuli jälleen tyven. Ihana, jumalainen, hiljainen, pohjolan lämmin tyven, jossa orjanruusut punoittavat rannoilla…
24.
Tammikuun pakkasyönä kiitää kiireellinen matkue pitkin lumista valtatietä. Edellä ajaa mies porolla, jäljessä juoksee hevonen rekineen, jossa paitsi kyytimiestä istuu kaksi naista. Tiuvut, kulkuset ja aisakello helisevät, poron kaviot naksuvat ja hevosreen jalakset narisevat — yksikään ihmisistä ei puhu mitään.
Ensimäisessä kievarissa vaihdetaan kiireesti hevosia ja matkue vierii äänettömänä eteenpäin yli korkeiden vaarojen ja läpi ulapoiden rämeiden.
"Miten käy? miten käy? Kerkeämmekö vai tapahtuuko onnettomuus?"
Matkaa on viisi penikulmaa.
Toisessa kievarissa valtaa matkustajat raukea väsymys ja he nukahtavat vaatepäällä yhdeksi tunniksi. Sitten taas jatketaan matkaa pimeässä talviyössä yli mäkien, poikki loppumattomien rämekorpien.
Poromies edellä ajattelee: miten käynee jälessätulevan? Hyvä Jumala, mikä tulisikaan, jos se tapahtuisi keskellä taivalta, reessä…?
Hän muistaa että on kerran ennenkin saattanut synnytystuskassa olevaa vaimoaan. Silloinkin oli jännitys suuri, mutta kaikki kävi hyvin. Vaan se olikin pääkaupungissa — nyt ollaan synkässä korvessa, jossa ei ole kätilöitä joka kylässä eikä lääkäriä joka pitäjässä.