Tie suikertelee metsässä, painautuu notkoihin, nousee kunnaille, laskeutuu taas metsäjärvien jäille, joilla käy hyytävä viima. Poromiehen parta on valkeana kuurasta. Kaakon taivaalla siintää heikko aamurusko luoden kalpean kajastuksen yli alakuloisten rämemaisemain. Ei risahdusta missään, kitukasvuiset kelohongat soilla ojentelevat kuin vilussa väristen paljaita käsivarsiaan. Masea mieli valtaa ajajan, mutta hän koettaa sen karkoittaa pois, arvostellen sen yön valvomisesta johtuvaksi sielun autiudeksi.
Vähät minusta — mutta hän? Hän pysäyttää poronsa, pidättää hengitystään ja kuuntelee. Minne jäikään hevoskyyti? Ei kuulu aisakelloa. Ettei vaan…?
Pakkanen kovenee, keli sitkastuu, taivaan ranta kelmenee kelmenemistään ja yön haamotus häipyy.
"Voi tätä viheliäistä erämaata! Voi näitä loppumattomia taipaleita! Että ovatkin ihmiset tänne raivanneet itselleen tyyssijansa — tänne kylmään avaruuteen, jossa on vain ikuinen taistelu hallaa vastaan."
Jo kuuluu aisakellon kalkatus kaukaa takaapäin — "sieltä hän tulee, hän, minun elämäni toveri erämaassa. Hän, jonka minä…"
Ja porolla-ajaja heittäytyy pulkkaansa ja läiskäyttää lämsäänsä.
Tullaan kolmanteen kievariin, päivä juuri valkenee, yli lumisten peltojen, jonka keskessä harmaa talo nukkuu…
— Mirjam, miltä nyt tuntuu?
— Nyt on hyvä, ei tunnu miltään. Matkustajat tulevat iloiselle mielelle, kun pääsevät pakkasesta lämpimään huoneeseen. Isäntä ja emäntä ovat niin harvinaisen ystävällisiä ihmisiä, eivät mitenkään lupaa lähteä ilman aamiaista ja kahvia.
— Mihinkä sitä nyt reissutaan? Ja läpi öiseen?