Minulle ei jää mitään pyhimmän rakkauteni murtumisen jälkeen — ei mitään. Minä olen aina yksin ja jos mies itkee, niin itkee hän yksin…
— — —
Sentähden minä, sieluni suuressa hädässä tuntien omien voimaini epäilyttävästi vähenevän — ehdottaisin viimeisenä pelastuskeinona:
Siirry, Mirjam, maksoi mitä maksoi, pois koko paikkakunnalta siksi ajaksi, jona minä koetan ponnistella oman kodin rakentamiseksi. Ota nuorin lapsi mukaasi ja — Jumala kanssasi! Minä koetan rahalla ja sanomalehtikuulutuksilla hankkia hoitajan Sirkalle, sillä itse en jouda, muuten hukkuu viimeinenkin työ.
Tiedän että suuri tuska on näin kestettävä, vaara tyttärillemme ja itsellemme, mutta miksikä tahallaan järkevät ihmiset kiduttaa kuoliaiksi Toisiaan?
Sinä et rakasta minua nyt — ja minun surulliset tunteeni sinua kohtaan ovat niin rikkosiipiset kootkaamme voimaa siveellisesti, vaikka elämän toivo meidän luonteen vikoihimme nähden onkin niin vähäinen.
Minulla oli kerran suuri ihanne avioelämästäni minun piti tulla malliksi — nyt minä häveten käännyn pois maailmasta ja sanon: en kelpaa naisen toveriksi, mutta lapset minua rakastavat, minua ihailevat ja minua ymmärtävät, ja minä lapsia… Jumala sen tietää!… Olen kipeä selittämättömällä tavalla enkä pyydä sinulta sääliä, sillä siihenkään ei ole oikeutta.
Minä en sinua tyydytä, sinä et minua mitä me siis kidutamme toisiamme? Mieti Mirjam, toimi, ajattele että elämä kärjistyy kerran tulenpolttavaksi piikiksi…
Mitä ihminen kylvää, sitä niittää.
Tässä kirjoituksessa ei ollut allekirjoitusta. Eikä Mirjam sitä kaivannutkaan. Katkera hymy hänen huuliltaan oli hävinnyt, hän rutisti kirjeen kouraansa ja vaipui miehensä pöytää vasten. Hän ei itkenyt, vaan ajatteli. Tunsi, muisti ja taisteli.