Itse tiedämme syyn kaikkeen surkeuteen: olemme sopimattomat toisillemme. Ja moraalinen syy: kun rakkaus puuttuu, puuttuu kaikki. Sen syyn tunnustanet sinäkin silloin kun järki puhuu?
On liian monta arkaa seikkaa, jotka ilmenevät joka päivä, mutta jo yksistään sisäinen köyhyys, sisäinen kauheus, sisäinen onnettomuus, sympatian puute, on jotakin, jota ei saa jatkua ulkonaisen kustannuksella.
Kun mies on paha vaimolleen — kuten termi arkikielessä kuuluu ja vaimo häijy miehelleen koko seurakunnan nähden, niin tietysti on avioero välttämätön jonkunlaisenkaan rauhan ehtona. Jumala ei rakasta riitaa!
Tätä minä nyt puuhaan salaisuudessa — se on ehkä osaksi sairaloisuutta, hermolamausta, mutta järjellistä se on. Lasten kohtalo siinä on kärsittävin kohta, mutta Jumala ehkä antaa sen kautta heille, mitä ei meille suotu.
— —
Aviomies luonnollisesti aikoi enemmän kuin mitä kykeni toimeenpanemaan! Hän tiesi itse vallan hyvin että esimerkiksi sellainen ratkaisu kuin avioero oli hänenlaiselleen hentosieluiselle miehelle ylivoimainen voitettava.
Mutta kirjoittaa hän osasi, uhata hän osasi ja suusanoilla ääriviivoja maalaamaan hän oli vuosien kuluessa vaimonsa kanssa väitellessä oppinut — jyrkät sanat, jyrisevät ajatukset, räikeät päätökset, hetken puuskassa ulospurskahtavat tunteet: ne olivat hänen kirouksensa, ne olivat hänen siunauksensa — hänen vahvat ja samalla heikoimmat puolensa.
Mutta miksi, miksi — kuitenkin kaikitenkin hänen kohtalokseen oli tullut salaisesti hautoa niin kauheata asiaa kuin on avioero? Sitä hän miehenä mietiskeli alkaen pitää elämäänsä kadotettuna, huonona ja hukkaan menneenä.
28.
Mutta tänä kesänä heidän omaa kotiaan vihdoinkin oli alettu rakentaa.