Siellä — humisevassa metsässä, pihkan ja koivulehden ja honkaisten lastujen tuoksussa, nyt kuluivat perheen isän päivät ja yönsäkin hän siellä läheisyydessä vietti soutaen salmen yli Ulpukkasaareen. Viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen hän näin eleli yksin pienessä saaressaan keittäen itse ruokansa ja kahvinsa, jota hän sai tarjota tilillä käyville työmiehilleen. Usein hän aamusta iltaan saakka viipyi rakennuksellaan valvoen sen kaikkia töitä, joissa hänellä entuudesta ei ollut mitään kokemusta, vaan jotka työt väkistenkin panivat aatteen miehen harkitsemaan käytännöllisiä asioita. Ja usein hän läpiväsyneenä, viimeisten työmiesten, mentyä levolle, itse palasi lepäämään.
Aniharvoin oli Mirjam lasten kanssa hänen luonaan saaressa, joskus harvoin oli hänellä miehinen toveri, tavallisesti oli hän aivan yksin, mutta usein oli sentään seuralaisenaan valkoinen, töpöhäntä; pappilan koira.
Ihminen ei ole aivan yksin, ei sielullisestikaan, jos hänellä on yksinäisyytensä jakajana valpas koira, joka milloin tahansa on valmis isäntänsä kanssa kapulaa vetämään, häntä kädelle nuolasemaan. Orjo ajatteli useinkin: paljon parempi olla hyvän koiran kanssa ja ikävöidä ihmistä kuin huonon ihmisen kanssa ja kaivata koiraa… Kenties tämä vertaus koirasta ja ihmisestä minussa on jäännöstä muinaisesta raakalaismetsämiehestä, joka naisetta eleli erämaissa, mutta minä en tunnettani häpeä. Sillä tämä tunne perustuu minussa ylevimpään ihanteeseen mitä ihmisellä on: rakkauden, sovinnollisen arkielämän kaipaukseen. Ymmärrän hyvin erakkojen sielunelämän: he ovat paenneet yksinäisyyteen päästäksensä pakoon kahden ihmisen välisiä tulenlieskoja, jotka polttavat sydämet pilalle. Hiljaisuus on pyhää minullekkin, hiljaisuudessa täydellisesti oivallan omat heikkouteni ja tiedän välttäväni tuhansia kiusauksia toisten heikkouksien suhteen. Kadotan paljon elämän lämpöä ja nautintoa ja kentiesi niinsanottua karaistustakin, mutta kokoan samalla voimia uusiin välttämättömiin taisteluihin, joita avioliitossa on.
Yksinäisyydessä hymyilen pienelle kukkaselle ja varon sitä taittamasta; kahden ollen polkaisen sen päälle karkeasti nauraen. Yksinäisyydessä on murheeni tasaisesti jäytävä syvä kipu; kahden ollen pistää se minua kuin tylsällä, likaisella, myrkyttävällä keihäällä. Yksinäisyys ikävöivä, paheeton — on siis pyhempi kuin kahden elo. Mies miettii Jumalaa ja tuntee ihmiset omassa muistissaan.
—
Orjo, aviomies, pienten lasten isä, joka rakennutti kotia korpeen, nautti ja kärsi yhtaikaa tästä rakennuksensa valvomistyöstä.
Luomistyö oli ihanaa, omien keksintöjen, omien käsialojen käytäntöönpano oli jotakin alkuperäisen viehättävää, tulevaisuuteen voimakkaalla tavalla vaikuttavaa.
Siinä oli jotakin ylvästeltävää, suurenmoista ja sulostuttavaa, että mies rakensi kotia vaimolleen ja lapsilleen, jotka tähän asti olivat saaneet heittelehtiä maailman jaloissa! Mikä lintu hän olikaan ollut käki — joka oli asunut toisen pesässä!
Ja hän työskenteli kaksin käsin rakennuksensa ääressä, milloin raivaten metsää, milloin mitaten lauistettuja rakennushirsiä, milloin merkiten akkunain ja ovien sijoja, milloin vastaanottaen sammalia, milloin neuvotellen rakentajansa kanssa tai tehden sopimuksia uusien työmiesten kanssa. Joka lauvantai oli hänellä ankara tilipäivä ja paljon markkoja luisti viikossa hänen kättensä läpi. Kysyttiin rahaa, aina vaan rahaa ja ilman rahaa ei yksikään hirsi liikahtanut, ei yksikään lastu lentänyt, ei yksikään saha vinkunut. Työn humina oli hänestä kuin ihana soitto metsässä.
Joskus hän kesäyön hämärässä seisoi honkaisen rakennuksensa ylimmällä telineellä katsoen alas katottomiin huoneisiinsa. Ja hänen sydämensä sykki voimakkaasti.