"Jumala tietää mitä elämää olen elävä näissä huoneissa sitten kun niissä on lattiat, akkunat, laipiot ja tulipesät?"
Hän näki haamuja: tuosta ovesta tulee Mirjam ja sanoo hänelle… Tuolla lattialla pyörivät hänen lapsensa huutaen ja iloisesti mellastaen. Tuossa istuu hän itse päivän työstä uupuneena… Tuossa on heidän mukava makuuhuoneensa, jonne he hiipivät sitten kun kaikki äänet ovat hiljenneet… Ja pirtin, valoisan, siistin, avaran arkihuoneen suuressa leivinuunissa räiskää talven pakkasessa loimottava honka valkea, jonka ääressä isäntä paahtaa suksiaan ja emäntä leipoo makeita leipiä… Ja kaikki on niin kodikasta… Onni ja rauha vallitsee, jokainen päivä on ilon ja työn raitis päivä…
Se oli hänelle uutta kummallista satua koko tämä rakennuspuuha. Väliin hän ikäänkuin ei uskonut itseään isännäksi, omistajaksi tuolle talolle, joka viikosta viikkoon kohosi ylös taivasta kohden ja näytti niin lupaavalta.
Syksy saapui, mutta talo ei vielä tänä suvena joutunut valmiiksi. — — —
Myrskyt pauhasivat Ulpukkasaaren rannoilla, vaahtopäissä jättiläisaalloissa keikkui Orjon vene. Yöt olivat pimeät ja hornan kolkko kohina kävi ympäri saaren louhikkorantoja. Mutta Orjo vain eli omaa elämäänsä ja valvoi rakentamistyötä. Öisin hän usein luki paksuja kummallisia kirjoja kummallisista asioista, jotka omituisesti sekaantuivat hänen uniinsa. Hänellä oli sielun horroshetkiä, jolloin hän todella luuli lentävänsä ilmojen korkeudessa tai kuljeksivansa syvällä maan alla.
Väliin hän unhoitti missä oli, mitä varten oli, siellä missä oli.
Äärettömän yksinäiseksi hän itsensä tunsi ja pakotti itsensä surullisesti hymyilemään, kun muisti että hänellä — tuolla, ulapan toisella puolella — oli vaimo ja lapset. Mirjamin haamu nousi hänen sielunsa silmien eteen suloisena, lempeänä, tyttömäisenä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sekoittui tuohon armaaseen kuvaan jotakin katkerata ja aviomies tunnusti itselleen: Hän on nyt kertakaikkiaan sellainen! Ja minä olen tällainen. Ja meidän välillämme on ollut sitä ja sitä ja tulee varmasti olemaan… sitä ja sitä…
Hänhän oli koko nuorenmiehen elämänsä läpi suitsuttanut kultaiselle tytölle, joka häntä aina rakastaisi eikä koskaan hänelle olisi tyly. Ja hänhän oli aina uskotellut itselleen että jos kukaan, niin hän, sellaisen kultasieluisen tytön ansaitsi. Oli hirveintä kohtalon kiroa ettei hän, Orjo Korelius, sellaista tyttöä ollut saanut…
Mirjamin haahmo väikkyi hänen edessään, kun myrsky mylvi ja saaren puut sohisivat peloittavasti, ja hän näki Mirjamin kauniit puolet, ainoastaan kauniit, sillä heikot puolet hupenivat suuren sydämellisen kaipauksen hetkinä olemattomiin, tuntuivat niin vähäpätöisiltä ja vaarattomilta ettei niitä kannattanut muistellakkaan.
Silloin mies kiitti Jumalaa että oli hänellä elämän toveri, joka ei häntä tahtonut hyljätä ei surussa eikä ilossa. Tätä kuvaa hän tahtoi säilyttää sielussansa, se antoi hänelle voimaa ja toimintatarmoa.