Mirdjan luota 18/5.
Rakas Orjo!
Kaikki kirjeesi olen saanut ja kiitän sinua niistä, sillä tuntuu keventävältä aina kuulla että lapset ovat terveinä — alakuloisuus kuitenkin aina valtaa mieleni kirjeesi luettuani ja sydämelläni on suuri painostus jota en ole tähän saakka voinut pois heittää. Mistäpä minä voisin takuuseen mennä minä, joka jo vaistomaisesti vien käden silmien turvaksi suojellakseni edes ne iskuilta. Ja minä en tahdo katsoa toisia asioita selviksi, koska tunnen itseni sen verran että minkä kerran saan sydämessäni — enkä vain järjellä päätetyksi, niin se pakottaa minut toimintaan. Annan kohtalon heitellä — teen minkä kykenen, mitä en jaksa, siitä ei omatunto minua syytä. Se tiehaara, josta niin varmana puhuit ja joka osoitti kuinka vähän sinä todellakin vaimoasi tunnet — jospa olisit nähnyt minun suuni ilmeen sitä lukiessa! — niin: se tiehaara kyllä jossakin varmasti häämöttää, mutta vielä se ei ole vaativana eteeni auennut ja sen vuoksi tulen takaisin sinne, vaikka en lähtiessäni todellakaan ollut varma, palaanko sinne enää. Turhaa on taistella tutkainta vastaan, turhaa on koettaa kohtaloaan muuttaa, odotan vain mitä se tuo, en sure, en iloitse, sillä enhän tiedä, mikä se on. En ole koskaan katunut naimisiin menoani sinun kanssasi, sillä tunsin niin voimakkaasti, niin voimakkaasti kuin tuntea voi: että sinä olit siinä minun kohtaloni, että kaikki mitä on seurannut, on minun kohtaloani, jota en ole voinut muuttaa, ja vaikka minulle koko maailma olisi huutanut että tulen onnettomaksi, olisin sittenkin mennyt kanssasi naimisiin siinä määrin vaativana ja kauheana pakkona se päälleni lankesi ja minä tunsin ja ymmärsin sen selvästi.
Minulla oli silloin kihlasormusmatkalla — sinä muistat — tarkoitus jättää sinut (jolloin juoksutin sinua kärryjen perässä) ja paeta kauvas pois ja tein jo päätöksen, mutta sitten minua nauratti oma päätökseni, sillä niin selittämättömän voimakkaasti tunsin, kuinka turhaa on koettaa kohtaloaan välttää.
Kesäkuun alussa menemme Rekijärvelle, jossa Mirdja vihitään. Yöauringon kaupunkiin en mene — se siitä. Noin viikkoa ennen juhannusta joutunen Syrjäkorpeen. Onko sinulla paljon sitä vastaan että Agnes tulisi meille kesäksi? Hän tulisi yhtä matkaa minun kanssani eikä sinun tarvitseisi hänen matkojaan maksaa. Tämä nuorin poikamme on levoton lapsi enkä minä jaksa sitä öillä yksin hoitaa, en parhaalla tahdollakaan; ja tiedät, kuinka vaikeaa on rahallakaan saada lapsenhoidossa apua päiviksi, mitä sitten öiksi. Koeta siis antaa myöntävä vastaus. Sataiset markkasi olen saanut ja kiitän sinua niistä ja ymmärrän kuinka vaikeaa sinulle on rahaa lähettää, kun on itselläsikin tiukka. Jos se tiehaara olisi eteeni avautunut, niin menisin entiselle alalleni ja ottaisin kaikki lapset luokseni ja sinut myös — nyt tulen sinun luoksesi. Suuri helpoitus olisi vain minulle, kun voisin itse ansaita. Sitä minä aina haaveilen ja jos nyt asuisimme kaupungissa, niin eihän se mikään mahdottomuus olisi — nyt kun emme enää lapsia tahdo.
Kunpa saisit siellä muurarin uutistalollemme; mutta älä saata meitä hirmuvelkoihin kaupunkilaisten mestarien vuoksi! Koeta nyt ottaa asia reippaasti, eihän tätä ikuisesti kestä ja mikä jää, se jääköön — emme me ikuisesti rakenna emmekä kiduta itseämme yhden talon takia. Sano sille Verkkaiselle että laittaa osansa valmiiksi kunnes emäntäsi tulee. Ruokakonttorin hyllyt saa minun tultuani laittaa ja odotelkoon Verkkainen vuosikauden loppusatoja, koska meitäkin odotuttaa Äläkä pidä niin paljon puhetta rahapulastasi: eihän siellä huutosi auta, kiusaa vain omaisiasi.
Mailalle ja Sirkalle tuopi äiti omatekoiset nuket, Jormolle torven.
Mitäs isälle?
Suutelo lapsikultaisilleni.
Mirjam.
P. S. Tarvitsetko pitkiä saranoita? Kysyn sitä siksi että menen pian kaupungissa käymään. Otetaanko pirttiin kattolamppu ja akkunaverhot! Sano Jormo pojulle että äiti tuopi suuriäänisen torven ja takin.