15 päivä: Harvinaisia ja kaukaisia vieraita Ulpukkasaarella. He nimittävät saartani "Lycksalighetens ö." Etelämaisen kuuma ilma. Kylvemme aalloissa.
16 päivä: Mirjam tahallaan tulematta ja se onkin kai — parempi. Hän nimittäin ei kärsi "hienoja vieraita" epähienossa paikassa — en saa ikinä hänen päähänsä, että Ulpukkasaaren maja on vieraille mieluisa. Hän on kauhean hermostuksissaan että otin vieraani vastaan ennenkuin Korpilinna on valmis. Mutta vieraani nauttivat äärettömästi ja me tulemme hyvin toimeen palvelustytön kanssa, jonka Mirjam on lähettänyt "passaamaan." — Päivälliseksi sentään uskalsimme vanhaan kotiin, mutta kylläpä Mirjamilla oli ponnistamista ottaessaan hyvillä kasvoilla vastaan vieraita. Minulle, aviomiehelle, oli hän neljännestuntia ennen uhannut antaa kyytiä, kun en ollut joutanut onkimaan hänelle suurta lohta päivälliseksi. Sitä aviovaimon silmäystä! sitä äänen sävyä! oi herra Jumala! Minä ajattelen että jos vaimo kerran rakastaa miestään, hänen täytyy osata olla ystävällinen hänelle ilman kymmenen markan juhlalohtakin. Vai onko lupa olla vihainen ja vierasten edessä näytellä sovinnaista roolia? Tietysti annan anteeksi tämän — yhden tuhansista pienistä synneistä.
18 päivä: Muurarin tili 540 markkaa.
25 päivä: Korpilinna valmis. Matti Verkkaista en sentään olisi päästänyt pois. Paljon on hutiloitua…
26 päivä: Muutto alkanut yli päilyväin vetten. Kuinka paljon jokainen huonekalu kertookaan elämän vaiheista! Minähän kuljetan tässä kuormittain ihmisten sieluja ja kohtaloita. Tuo yöpöytä… tuo sohva… tuo pesukaappi… tuo taulu…? Sirpaleita ja sirpaleiden keräilemistä on koko ihmisen elämä! Kuinka onnellisia ovatkaan kaikki ne, joilla ei ole edes omaa kapsäkkiä — ei muistoja repelemässä. Olin minäkin onnen poika — silloin kun ei ollut muuta omaa kuin kapsäkki…
29 päivä: Mirjamin ja kaikkien lapsukaisten kera muutimme soutaen ja purjehtien suurella veneellä ihanimpana kesäiltana uuteen kotiimme, jonne palvelustyttö edeltäpäin oli kierrättänyt oman lehmän. Lehmänkin? Meille? — Nyt se siis alkaa…
Tässä kohden voimme keskeyttää pöytäallakkamerkinnöt ja tehdä asiaa valaisevia lisäyksiä.
Kun perhe tuona kauniina kesäiltana oli saapunut uutistalon rantaan ja kaikki lapset ja tavarat olivat kannetut ylös törmää ja iloinen hälinä kävi kaikissa valkeanhohtavissa huoneissa, yllätti Orjon, isännän, yhtäkkiä sydäntä kiristävä kaihon tunnelma ja hän sanoi itselleen: "Tämä on nyt meidän ensimäinen yömme Korpilinnassa?"
Joku Mirjamin venheessä lausuma sana, joku erityinen äänen sävy, oli häneen sattunut — oliko hän tarpeettoman herkästi loukkaantunut tai oliko se ehkä pahimmassa tapauksessa oikkua tai itsekkäisyyttä, tuskin hän itsekään tiesi.
Mutta mitään sanomatta kenellekään hän hiljaa laskeusi takaisin rantaan, lykkäsi venheen vesille ja souti yön hämärässä vastapäiseen saareen, Ulpukkasaareen, joka nukkui hopeankirkkaitten rantojen keskessä niin runollisena ja samalla niin hyljättynä. Ja paneutui maata samalle vuoteelle, jolla hän niin monta monituista yötä oli yksin maannut. Hän ikäänkuin ei vielä hennonnut repäistä itseänsä irti siitä elämän asemasta, jossa hän viime ajat oli elänyt: ikuisesti toivovan, rauhan linnaa kaipaavan, mutta yksinäisyydessään julmasti kärsivän aviomiehen asemasta. Tuossa kesäyön pehmeässä hämyssä, peilikirkkaan salmen toisella puolella, kohosi hänen uusi kotinsa — sinne oli Mirjam juuri saapunut kaikkine lapsineen, siellä ja vain siellä oli hänen elämänsä punainen lanka — hän tiesi sen, tunsi sen kaikilla aisteillaan — ja kuitenkin hän oli ikäänkuin pelännyt omaa onneansa, omaa kohtaloansa ja paennut tänne — entiseen hiljaisuuteen.