— Muistatko miten käsikädessä aina menimme veteen, ja kun tuli kylmä, niin taas kuivasimme toisemme auringonpaisteessa ja lämmitimme toisemme. Muistatko sen tunteen kun varistaa hienoa lämmintä hiekkaa toinen-toisensa iholle…

Mirjam kääntyi sirosti kuumalla hiekalla ja nauroi niin että valkoiset hampaat näkyivät.

— Me osasimme nauttia silloin vapaudesta ja luonnosta. Me osasimme ainakin juoda nautinnon maljan pohjaan saakka…

— Niin, Orjo, se oli onnellista aikaa…

— Niin, Mirjam, ja joka kerta kun minä muistan sitä kesää — oikeastaan niitä oli kaksikin — niin minä kiitän Jumalaa että niin teimme! Siunaan onneamme!

— Niin minäkin!

— Nyt minä kannan sinut veteen ja viimeinkin opetan uimaan. —

— Älä, älä, hyvä ihme, Orjo, Orjo! — voi hirveätä — älä hukuta — kuuletko — pelastakaa — Orjo — huh — päästä — no kyllä sinä!…

Mirjam huusi ja potki niin että lapset säikähtivät ja Orjon oli pakko päästää hänet irti.

— En lähde koskaan sinun kanssasi uimaan! uhkasi Mirjam maalle päästyään.