Tapahtui että kaksi ihmistä pitkällisen vilkkaasta maailmasta erilläolon ja luonnon kaamean kaihon vaikutuksesta tahtoi etsiä toistensa seuraa sydämen palavasta pakosta.
Ja puristautua toinen toiseensa kiinni ikäänkuin hukkuvaiset, kontettuvaiset myrsky-yössä.
* * * * *
— Mirjam, rakas… rauhoitu!
Mutta vaimo vapisi koko ruumiiltaan:
— Kuuletko Orjo, minä en tahdo! Se ei saa olla totta! Se ei saa! Se ei saa…
Hänelle tuli hysteerinen kohtaus. Mies koetti epätoivoissaan nauraa.
— Älä ole lapsellinen, Mirjam. Eihän vielä tiedä… Rauhoitu Jumalan nimessä. Rauhoitu!
Mutta Mirjam ei rauhoittunut enää. Hän peitti itsensä huppuun — tahtoi peittää itsensä koko maailmalta — kauhun kyynel silmässä…
Silloin aviomieskin huokasi syvään, aavistaen, tuntien kaikilla hermoillaan, että jokaista onnen hetkeä seurasi elämässä pitkällinen kärsimys.