— Tietysti sinä väität kaikkea järkevää vastaan, vaikka mitä sisässäsi tuntisit. Minä sanon sinulle ainoastaan että ole varovainen.
— Kaikki katsovat minuun että taasko se… Minä saan hävetä.
— Sano heille että se on minun häpeäni. Että miehesi… Taikka — sanon sen itse. Minä kuljen pää pystyssä.
— Tietysti!
— Älä ole niin katkera, Mirjam. Sinä teet väärin että minua yksistään syytät.
Mirjam tyrskähti itkemään ja heittäytyi kasvoilleen, nyyhkien, miehensä työhuoneen sänkyyn. Oli keskipäivän aika sydäntalvella.
— — —
— Rakas, onneton ystäväni! kuiskasi mies suudellen itkevää vaimoaan, joka makasi siinä niin avuttomana, niin neuvottomana miehensä työhuoneessa, jonne hän hetkiseksi oli paennut lasten melua, väsyneenä yön valvomisesta pienemmän pojan Erhon takia. — Koeta nyt kaikin mokomin tyyntyä. Ja ajattele järkevästi. Eihän vielä ole kaikki elämän mahdollisuus hukassa. Tiedätkö mitä olen ajatellut?
— Mitä?
— Että sinä matkustat jo nyt ajoissa pois kotoa.