— Jonkun kaupunkineidin?
— Kenet tahansa, älä siitä huolehdi. Minuun tulee heti tarmo, kun sinä olet poissa.
— Kyllähän se kannattaisi!
— Minä hankkisin sinulle matkarahat vaikka kiven kolosta. Vaikka minä sinua ikävöinkin hirveästi — tiedäthän sen — niin se toiselta puolelta minua säästäisi. Saattaisin rauhassa tehdä henkistä työtä. Sinun hermosi, Mirjam… Joka päivä…
— Minä en matkusta, en voi…
— Rakas ystävä! Tottele minun neuvoani. Vältät suuren vaaran. Pelastat itsesi, pelastat minut ja lapsesi. Koko lähin tulevaisuutemme riippuu tästä. Minä sen tunnen, näen, aavistan… Tämä on välttämätön leikkaus ettei pahempaa seuraisi… Mirjam, minä pelkään…
* * * * *
Tuhansien taloushuolien myllerryksessä kiemurtelee kaksi ihmistä turhaan ojentaen käsiänsä taivasta kohden. Yksi sunnuntai ei pysty pyhittämään kuutta arkipäivää, sydämen syvät rukoukset särkyvät ulkonaisen elämän särmäisiin kompastuskiviin. Ja niitä ilmestyy tavallista enemmän juuri siiloin kun poloinen mielestään kantaa liian raskasta taakkaa. Aineelliset vahingot ovat kuin pirun salaisia ansoja, joilla hän pyytää surmata ihmisen sisällisyyttä ja usein hän hävitystyössään onnistuu. Mutta huono palvelija on huolekkaan emännän ikuinen kidutus. Se on paha aika ja nurjat yhteiskuntaolot, jotka kasvattavat huonoja palvelijoita tuhansien kotien kiusaksi. Ainoastaan ne puoluekiihkoilijat joilla ei itsellä tarvitse olla palvelijoita, voivat ilkkua kotien kohtaloa ja syytää syyt yläluokan niskoille.
Korpilinnassa riehui arkielämä, neljän lapsen suloiset suut vaikuttivat väliin hermostuttavilta, ja Mirjamilla, joka kantoi viidettä (oikeastaan kuudetta, sillä esikoinen oli kuollut) lasta sydämensä alla, oli täysi työ järjestää tätä elämää. Ainoa palvelustyttö, mikä hänellä oli apuna, oli suulas ja typerä, mutta rouvan oli pakko tyytyä tähänkin ja kiittää ettei tyttö juossut pois. Sillä syrjäiseen Korpilinnaan, jossa ei ollut renkejä eikä tansseja, ei kukaan oikea palvelijatar halunnut. Lasten pyykit ovat nykyaikaisten hattu- ja hansikashimoisten piikatyttöjemme kauhu; ennemmin he kumartuvat suutelemaan suutarin sälliä pikiselle poskelle kuin kajoavat herrasväen lasten vaateriepuihin. Sillä rakkautta hekin janoovat ymmärtämättä että vierasten lapsilla olisi minkäänlaista tekemistä rakkauden kanssa. Syrjäkorven piiat ainakaan eivät rakastaneet pieniä, viattomia lapsia, menetellen siinä aivankuin pystykorvakoirat, jotka nuoremmalla iällään purevat lapsia, mutta aikuisille heiluttavat häntäänsä. Pankaa tuollainen hännänheiluttaja, lihava, terve, paksupalmikkoinen piikatyllerö hoitamaan pientä lasta yhtenäkään yönä, jolloin talon rouva on väsynyt tai kipeä — neitsyt moukka nukkuu kuin tukki, ja vaikka tykillä ammuttaisiin hänen korvansa juuressa, niin hän vain nukkuu, kunnes talon rouva hänet aamulla herättää valmista kahvia juomaan. Jumala on moukille, noille meidän palvelijoillemme, antanut hyvät hermot, joita herrasväen syystä sopii kadehtia.
Mirjam ei päässyt viikkokausiin missään käymään, hän oli aina kiinni lapsissa ja taloudessa.