— Sinun täytyy käydä edes kävelemässä, muistutti mies.
— Missä minä käyn, eihän täällä ole tietäkään.
— Joka luontoa rakastaa, löytää aina virkistyskeinot. Olenhan sinulle, Mirjam kulta, ostanut hyvät sukset.
— Minä tahdon poron!
Mirjam sai poronkin — urheilu erämaassa oli raikasta, mutta ei mikään voinut parantaa hänen hermojansa. Saattoi sattua että Mirjam tuskaantui lastensa hoitoon ja kantoi väkisten Jormon miehensä huoneeseen.
— Hoitakoon isä!
— Hoitaisin mielelläni, mutta ymmärräthän että se enemmässä määrin on mahdotonta minulle. Työnjako olla täytyy…
Viikon pari hän suostui pitämään poikaa yöllä luonaan ja toimitti kaikki yötehtävät täsmällisesti. Mutta silloin hän, yön hiljaisina hetkinä, sielussaan hyvin ymmärsi, miltä Mirjamista mahtoi tuntua. Hän häpesi itseään että hänen täytyi Mirjamille olla niin kova ja vaatia häntä yksin hoitamaan kaikki lapset. Hän, miehinen mies, tunsi ettei viikkokausia kestäisi. Mutta, ajatteli hän — tai koetti ajatella — lasten hoidonhan täytyy naisilla olla verissä, he ovat siihen tottuneet, vaikka sitä valittavatkin.
— Sinulla ei ole henkisen työn huolia niinkuin minulla, puolustelihen aviomies Mirjamia vastaan, — Elämän helpointa työtä on sittenkin kaikki ruumiillinen, aineellinen askaroiminen, varsinkin kun ei tarvitse pitää huolta rahatuloista. Minulla on ikuiset rahahuoleni, minun vastuullani on koko perheen elatus ja jos minä rupean yhtaikaa emännäksi ja elättäjäksi, niin jompikumpi toimi kärsii tappiota.
— Eihän sinun tarvitsekkaan kuin auttaa!