— Niin sinä sanot etkä huomaa, miten paljon aikaa minun täytyy joka päivä uhrata perheelleni ja talolleni. Minä rakastan lapsia — näethän — ja intohimoisesti tahtoisin tehdä aineellisia töitä, mutta minun täytyy, täytyy pidättyä kaikesta, muuten kuolemme nälkään…
* * * * *
Heillä oli väliin kauheita yhteentörmäyksiä.
— Minä tiedän nyt että sinä, sinä Mirjam, olet häirinnyt koko minun työni. Se on iäksi pilassa! Minä en enää haudo päässäni mitään muuta kuin sinua ja sinun käytöstäsi. Viheliäistä että minun elämäni yhden ainoan naisen tautta piti mennä turmioon. Kirottu kohtalo!
— Orjo! Rauhoitu!
Mutta aviomies yhä raivostui; hänellä nousi veri päähän, silmät terästyivät, nyrkit kohosivat vaimon kasvojen edessä, hän karjui kuin karhu…
Ja silloin, jos ei Mirjam ymmärtänyt oikeassa silmänräpäyksessä koskettaa miestänsä sydämeen tai heittäytyä rohkeasti hänen kaulaansa, silloin tapahtui jotakin julmaa, jotakin häpeällistä, jotakin kaikista surkeinta, mitä avioliitossa olla voi.
Monesti Orjo vavisten ja likomärkänä ruumiiltaan, kysyi itseltään, Mirjamin poistuttua, oliko kaikki totta, mitä hän oli tehnyt, mitä hän oli sanonut.
"Minä olen hullu!" —
Tyynenä hetkenä hän sitten älysi että raivokohtaukset johtuivat pitkällisestä hermojen pingoituksesta ja sydämen hauteluista, surusta ja vähitellen kerääntyneiden katkeruuksien sarjasta. Täytyi johonkin purkaa itseänsä! Miksi ei Mirjam sitä ymmärtänyt? Miksi ei Mirjam häntä varonut? Miksi ei hän käyttänyt naisellisia kykyjään? Mieshän on peto — jos hänessä peto herätetään, mutta nainen on leijonan kesyttäjä… eikö Mirjam ole niitä naisia, joka sen ymmärtää?…