Sitten oli Oihonna viikkokausia käymättä Korpilinnassa.
Kevätjäiden aikana Orjo hänet houkutteli taas tulemaan Korpilinnaan, koska Oihonna toistaiseksi oli vapaa virastaan ja sai matkustaa maailmalle milloin halusi. Oihonna suostui entistä nöyrempänä auttelemaan Mirjamia, jolla ei ollut kyllin pelastusta palvelijoista. Mutta herroistansa ei tyttö hevillä luopunut. Hän laittoi aina niin että niitä oli hänen ympärillään. Muuten oli inhoitta van ikävää. Paitsi jos sai lukea romaania. Mutta pienet seikkailut erämaan karussa luonnossa tuntuivat hauskoilta. Tässä luonnossa oli jotain… sähkönsekaista…
Orjolle jäi mieleen miten hän taas opasti Oihonnaa läpi synkän korven pitkin metsäpolkua, kun ei vielä veneellä päässyt. Tytöllä oli selässään kantamus vaatteitaan, mutta Orjolla oli raskas taakka.
— Anna omasi minulle, kyllä tämä mies on tottunut kuormia kantamaan, — kehoitti hän tyttöä, kun olivat levähtäneet kaatuneen hongan päällä.
Mutta Oihonna ei antanut. Suurin osa hänen tavaroistaan oli jo alussa tuupattu Orjon laukkuun. Ja Orjon kukkaroon oli tyttö työntänyt rahansa.
— Minulla ei ole taskua!
— Niin, milloinka naisilla on taskut? oli lankomies murissut. — Tahtoisinpa nähdä senkin päivän valkenevan että naisella olisi yhtä monta taskua kuin miehellä!
Oihonna oli vain nauranut. Hänen jalkansa nousi niin keveästi kivisellä metsäpolulla. Ja hän saattoi väsymättä seurata nopeasti Orjoa. Posket hehkuivat.
— Olet sinä melkoinen kävelijä, kehui lankomies. — Mirjamia minun aina täytyy odottaa.
— Eikö Mirjam pysy sinun perässäsi? ihmetteli Oihonna.