Uskonnollisten vanhempainsa kuoltua neito äkkiä joutui maailman kylmiin jalkoihin, ja silloin — yksin ja orpona — hänessä virisi vaistomainen uteliaisuus vastakkaiseen sukupuoleen, ja hän alkoi kuvitella mahdolliseksi, että joskus — kun aika tulee — hänkin joutuu naimisiin niinkuin oli huomannut käyvän muutamille koulutovereistaan. Mutta mitään sukuvietin eloa ei hän itsessään vieläkään tuntenut, ja miesten mielenkiintoa naisiin hän luulotteli vain arvoaseman, varallisuuden, hauskan puvun tai korkeintaan kauniitten kasvojen aiheuttamaksi likentymishaluksi, jolla ei voinut eikä saanutkaan olla mitään muuta aiheuttajaa.

Tytön oli helppo säilyä siveänä, koska hänellä ei ollut mitään taistelua kiusausta vastaan ja koska oli sattunut niin onnellisesti, ettei kukaan tähän asti ollut yrittänytkään häntä vietellä.

Hän oli siis puhdas ja viaton, koskematon ja neitseellinen, tuore, terve ja kaunis — hänestä täytyi käyttää kaikkia hyviä nimityksiä mitä nuoresta tytöstä yleensä käyttää voi, ja jos se yhä kohottaa naisen siveellistä arvoa, niin on vielä lisättävä, että tyttö myös oli kokolailla älykäs, ylevästi ylpeä, hauskan hilpeä, melkoisesti elämänhaluinen ja — kokonaan kokematon.

* * * * *

Mies, jonka kohtalo tämän tytön sulhaseksi satutti — emme nyt kerro romaania, vaan elämää — oli sukupuoliolemukseltaan kokolailla erilainen. Jo viisitoistavuotiaana koulupoikana hän oli kuvitellut ihanteellista sekä sielullista että ruumiillista yhdessäoloa impien kanssa uskaltamatta näitä koskaan silmiin katsoa, ja 17-vuotiaana hänessä oli herännyt sukuvietti sellaisella voimalla että hän oli alkanut kuvitella olevansa saastaisin nuorukainen maan päällä, koska ei tietänyt miten tyydyttää himoansa; sillä sen salaisuuden uskominen naissukupuolelle oli hänen mielestään suurinta syntiä, ja naisiin hän katsoi kuin pyhiin runollisiin olentoihin, joita ainoastaan avioliitossa oli oikeus lähestyä. 20-vuotiaana hän alkoi rukoilla Jumalalta turhaan apua viettiänsä vastaan, 25-vuotiaana hän luuli tulevansa hulluksi onnettomasta rakkaudesta naiseen, jota hän ei uskaltanut suostumuksetta lähestyä, ja 29-vuotiaana hän oli siinä määrin masentunut taistelusta puhtauden ihanteensa puolesta että uskoi jäävänsä naisettomaksi kaikeksi elämäkseen, sillä hänen oli täytynyt kulkea kylmänä kaikkien tarjolla olevien kiihottajattarien ohi — tietysti omaksi onnekseen ja yhtaikaa kauhukseen, sillä oli ollut hetkiä hänen nuorenmiehen elämässään, jolloin hän oli toivonut naisen voivan hänet vietellä, jotta olisi päässyt kokemaan luonnollisen sukupuolielämän salaisuuksia. Lyhyesti sanoen: tämä nuori mies oli paljon kärsinyt ja taistellut naisikävänsä tähden pysyäkseen maailman ja itsensä edessä niissä siveyden kirjoissa, jotka ovat ominaiset pohjoismaisen miehen monogamialuonteelle.

Kun nämä kaksi nuorta ihmistä ensi kerran näkivät toisensa, ei kumpikaan aavistanut joutuvansa toisensa kanssa naimisiin, mutta kun he sitten — sielujensa orpoudessa — olivat toistensa huulia koskettaneet ja tunnustaneet halunsa avioliittoon, eivät he kumpikaan aavistaneet koskaan tarvitsevansa toisistaan luopua.

Kaiken hyvän toivo täytti heidän sydämensä; mitä he huomasivat vastahakoisuuksia toisissaan, sen he uskoivat korjaantuvan pitempiaikaisessa yhdessäolossa, ja onnetonta avioliittoa pitivät he mahdottomana, sillä kumpikin vannoi pyhästi sielussaan että jos heidän avioelämänsä vähänkin luiskahtaisi väärälle uralle, he jo heti alussa pelastaisivat toisensa vapaaehtoisesti ja kunniallisesti sallimalla toisilleen täyden vapauden. Ne olivat juhlasanoja, jumalaties mistä opittuja.

Morsian nautti siitä että hän oli morsian ja rakastettu, josta mies oli pitävä huolen tässä maailmassa; sulhanen puolestaan kiitti Jumalaa, joka vihdoinkin oli lähettänyt hänelle neidon, joka milloin tahansa oli suostuvainen antautumaan kokonaan hänen omakseen.

Morsianta kiehtoi tyttömäinen uteliaisuus: mitenkähän itse asiassa naimisiin mennään… ja mitä toiset tytöt sanonevat kun näkevät hänet rouvana — rouvana! hänet! — kuinka hassua, kuinka hirveän juhlallista, kuinka sanomattoman hauskaa ja ihan uskomatonta satua ja kuitenkin totta — kylläpä hän tässä taitaa ollakkin oikea Jumalan suosikki, kun näin, ilman muuta, odottamatta, pääsee naimisiin… ja tuleeko hänellekkin pikkuisia, herranterttunen sentään?

Sulhanen puolestaan unelmoi menemällä naimisiin terveen ja kauniin tytön kanssa lausuvansa ikuiset jäähyväiset nuoren miehen ikävyyksille: vaimo merkitsi hänelle ikuista lievittäjää, lohduttajaa, ymmärtäjää ja auttajaa niin ruumiin kuin sielun asioissa, vaimo oli oleva hänen henkinen toverinsa ja elämäntaisteluun kannustajansa ja samalla hänen onnenjakajansa. Hän tunsi kulkevansa kuin suloisesti polttavilla tulisilla hiilillä ja ajatellessaan morsiantansa paloi taivaallisesta huumasta ja liekkumasta, jota hän tähän asti oli vain mielikuvituksessaan maistanut.