Nainen oli kärsimysvuosina muuttunut hänen ihanteekseen, hänen kaikki-kaikekseen, hänen uskontunnustuksekseen ja jumalattarekseen. Sillä jumalattarella oli vallassaan autuuden ihana aarnio, josta rakastaja saisi ikuisesti ammentaa nektaria.
Liian kauvan hän oli saanut kärsiä yksinäisyyden kirottua kuivuutta — sitä syvemmälle hän tahtoi sukeltaa avioliiton keitaaseen kerran sen saavutettuaan!
Oi tyttö, tyttö — omani!
Mun ruusuni, mun kaikkeni!
Sinuhun luotan, sinuun vain…
Hänen päätään ihanasti pyörrytti ja morsiamensa kunnian puolesta hän oli valmis lyömään koko mailman rikki.
2.
— Mirjam!
— Orjo!
— Nyt sinä olet omani!
— Ja sinä minun.
— Tämä on kuin satua!