— Niin, kultaseni…

— Me olemme paratiisissa. En ikinä olisi uskonut että Jumala tällaista onnea sallii — minulle.

— En minäkään. Minä en aavistanut että elämässä on tällaistakin.

Aurinko paistoi lämpimästi rantahietikkoon, jota toiselta puolelta siimesti juuri täyteen lehteensä puhjennut tuoksuva koivikko. Kesäinen laine unelmoiden liplatti sileätä rantaa vasten. Hyvin kaukana ulapalla siinsi punerva purje, joka häipymistään häipyi näköpiirin taa. — Mirjam! sinä olet niin kaunis. Juuri tuollaisena minä sinusta nautin! Jos sinä aina saisit olla näin, niin minä sinua ikuisesti rakastaisin. Viisaat väittävät ettei tämä ole rakkautta, vaan aistihurmausta, mutta minä en tällä hetkellä osaa filosofoida. Minun henkeni kaipaa totuutta ja jumalaa, mutta minä tunnen etten ikinä niitä saavuta ennenkuin olen tämän onnen kokenut…

Mies puhui intohimoisesti, hänen voimakas rintansa kohoili terveiden keuhkojen pullistamana ja hänen silmissään paloi kirkas ja lapsimainen tuli.

— Mirjam! Sinua saatan minä suudella rajattomasti, sinä olet minulle kaiken kauniin huippu, kaiken puhtauden, kaiken siveyden, kaiken ihanteen esimaku… Sinun kauneuttasi minä väristen lähestyn kuin onnesta juopunut jumala… se on minulle — minä tunnen sen koko sielussani — riemuportti kuoleman erämaasta elämän omenatarhaan. Ajattele! Minkä kidutuksen on maailma keksinyt kauneudenjanoiselle nuorukaiselle: kaikki taidekokoelmat vilisevät täynnänsä hivelevästi maalattuja alastomuuksia, kylmään marmoriin silitettyjä naissuloja — sano, mitä ne auttavat meitä, jotka kaipaamme elävää kauneutta? Kulttuuri on niin äärettömän tekopyhää, ei kukaan toiselleen tunnusta himoitsevansa taiteen elävää objektia. Ja juuri me siveät kaipaamme sitä enin.

Hän vaikeni hyväillen morsiantaan hellävaroen kuin lasta, suudellen häntä hulmuavista hiuksista alkaen jalkoihin saakka — pieniin valkoisiin, siromuotoisiin jalkateriin, joiden varpaat tekivät vallattomia liikkeitä lämpöisessä hiekassa. Ja mies nautti siitä että nainen nautti hänen ihailustaan, hän näki Mirjamin silmäin välähdyksissä niin suloisia säteitä ja syvää kiitollisuutta, jonka sielullista sävyä hän ei ikinä voisi unhoittaa.

— Neitsyeeni!

— Sulhoni! Mieheni.

He katsoivat toisiaan syvästi silmiin.