— Niin, muistan vaan, kun viime syystalvena eräänä yönä Mirjamin kanssa maalasimme tätä samaa lattiaa.

— Mitä siinä sitten oli ihmeellistä? uteli tyttö huolettomasti.

— Se vain että olimme hyvin vähillä vaatteilla, kun pirtti oli lämmitetty niin kuumaksi.

— Nyt sinä taas liioittelet, Orjo.

— Kysy Mirjamilta.

He vaikenivat. Orjo muisti, kuinka suloiselta tuo talviyö hänestä oli tuntunut, kun isäntä ja emäntä lasten nukkuessa kynttiläin ja lamppujen kirkkaassa valossa puuhailivat. Mirjam ei silloin vielä ollut tietänyt tulleensa raskaaksi…

— Oihonna, nyt minä maalaan sinun nimesi lattiaan. Ikuiseksi muistoksi!

Tyttö katsoi veikeänä, kun Orjo siveltimellään kiireesti kaarteli valtavan isoja kirjaimia.

— Sinä olet taiteellinen.

— Vähintäänkin! Paha vaan että tämä, koreus täytyy hävittää.
Hävitäppäs likka oma nimesi.