Orjo souti myrskynä saareen.
— Minun täytyy tavata Oihonnaa! kiljui hän kauheassa sisällisessä raivossa.
Mutta heti kun neito hänet näki, huusi hän:
— Minä inhoan sinua! Sinä olet imelä mies. Imelä! Ja luuletko sinä että minä ikinä lukisin sinun kirjeitäsi. Ja vaikka kirjoittaisit kuin kuuluisan kirjan tahansa, niin minä sinua inhoan ja inhoan sinun kirjojasi.
— Oihonna! sanoi Orjo. — Katso ettet pingoita jännettä liian kireälle. Muista kenelle puhut. Ettet enää ole tyttökamarissa…
— Mene pois, hävytön mies!
— — —
Sellainen oli heidän kohtauksensa. Miehen ja tytön. Ja Mirjam seisoi heidän välillään.
Ja hyvää yötä sanomatta aviomies taaskin syöksyi alas venheelleen ja souti autioon taloonsa, johon ei vaimo häntä seurannut yöksi… Hän ei nähnyt kesäyötä ympärillään, kaikki luonnonihanuus hänen sielussaan oli yhtä sakeata sumua…
* * * * *