Kaikki kävi yhtenä kuohuna, koko elämä vilisi yhtenä sykkyräisenä, sotkuisena vyyhtinä, jossa ei ollut alkua eikä loppua. Päivät kadottivat valonsa, yöt hiljaisuutensa — Orjo ei tiennyt miten vuorokaudet menivät eikä eroittanut enää viikon päiviä. Ei kukaan käynyt hänen luonaan — ja ainoastaan kerran päivässä toi palvelustyttö ruokaa välttäen isännän katsetta.
"Onko Jumalaa?" kysyi, aviomies yksinäisyyden kirouksessaan. "Tällä tavalla voi tappaa vahvankin ihmisen." Mikä oli hänelle Ulpukkasaari, pyhien muistojen saari? Se oli muuttunut yhtäkkiä vihollislinnaksi, jota hän turhaan koetti valloittaa Hänen oli taisteltava kahta vastaan: uskottomuudesta syyttävää vaimoansa ja törkeästä lähentelystä syyttävää tyttöä vastaan.
Tätä sieluntilaa oli mahdoton sietää tulematta hulluksi erämaan yksinäisyydessä.
38.
Väittelyä, yhteentörmäyksiä, syyttelyä jatkui. Ihanteellinen erämaan saari, jossa kielot ja ruusut kukoistivat, oli muuttunut kolmen ihmisen temmellystantereeksi. Kolmen ihmisen, joista ei yksikään näyttänyt ymmärtävän toistaan! Joista ei yksikään tahtonut antaa perään eikä myöntää erehtyneensä.
Uskomatonta, mutta totta — taistelu riehui elämästä ja kuolemasta. Eikä yksikään tahtonut enää muistaa sitä Jumalaa, joka tänä päivänäkin antoi aurinkonsa paistaa ja ruusujensa punoittaa.
— Pakene! sanoi Orjo, mutta tyttö ei lähtenyt.
— Minä suojelen Mirjamia! sanoi hän.
Tuli tuulinen kesä-aamu, laineet hyrskivät rajusti saaren rantoja vastaan.
Nämä kolme ihmistä olivat tänä aamuna päättäneet lähteä kyläläisten kanssa huviretkelle. Miksi? — sitä tuskin kukaan heistä tajusi — kenties etsivät he pelastusta vierailta ihmisiltä. "Nyt tai ei koskaan!" päätti onneton aviomies. Synkästi leimahti hänen silmänsä, kun Oihonna astui samaan venheeseen.