Vielä sitten kun oli vetänyt venheensä yli kuohuvan rantarakan ja tarttunut kapsäkkiinsä, näki mies vaimonsa istuvan saaren rannassa, jota aamuaurinko valaisi.
Hän heilautti matkalaukkuansa ja poistui kiireesti metsään. Metsän takaa löytyi polku, joka johti joen niskaan. Kosket pauhasivat ikuista kohinaansa viihdyttäen ihmeelliseen surunsuloiseen lepoon.
Mutta Oihonna yhä nukkui saaren tuvassa perinpohjin väsyneenä edellisen päivän mielenliikutuksista. Havumetsä humisi hänen ympärillään ja lapset uinuivat nähden suloisia unia.
Neito ei ollut välittänyt sanoa hyvästiä Orjolle, vaikka tiesi hänen matkustavan. Eikä mies ollut tahtonut häntä enää häiritä.
* * * * *
Alas kuohuvia, häränsilmin mulkoilevia koskia käy miesten matka avioelämän ikuisessa virrassa. On välillä suloisia suvannoita, on runollisia kukkarantoja, on idyllisiä kesämajan paikkoja. Mutta miehet vain niistä nauttia keskenään saavat, ei ole heillä sukupuolta vastakkaista suvantojen suloja jakelemassa. He yksin tietävät niiden salaperäisyydet, niiden pyhät viehätysvoimat, hepä koskien surmakarit välttää taitavat ja osaavat katsoa kuolemata suoraan silmiin, silloin kun vaimot kotona askartelevat.
Ja hiljainen, pitkä, salakaihoinen kuni pyhäilta erämailla on aviomiesten vaellus valtamerta kohden, turhaan he kaipaavat kauniita nymfejä sulostuttajikseen. Laulu tai viina — siinä miesten ikävän ikuiset impyset avioelämän vipajavalla virralla.
Saattaa kuulostaa kauhealta proosalta, mutta siinä piilee ihmissielun ikuinen romantiikka — tuossa aviomiehen yksinäisessä matkustuksessa. Kotona vaimo ja lapset, seljän takana kidutettu rakkaus, suloisesti kirvelevät muistot, edessä ikuisesti nuori maailma, joka ei enää ole heidän. Sydän parka on hihnoilla puristettu heidän matkavaippaansa — he eivät ole varmasti tienneet, pitääkö se ottaa mukaan vai kotiinko jättää — varalta ovat sen viime hetkessä vaippaan kääräisseet.
Sydän parka!
* * * * *