Samalla paiskautui venhe kivikkorantaa vasten ja kaikki hyppäsivät maalle. Orjo seurasi kuin tiikeri Oihonnaa, joka takertui pensaikkoon. Lyö! huusi tyttö uudelleen. En lyö! vastasi mies verestävin silmin. — En lyö sinua! Teen pahempaa. Suutelen sinua pirun suudelmalla. Raiskaan sinut todenteolla!…
Silloin tapahtui jotakin ihmeellistä. Seurasi hiljaisuus, jossa vain kuului aaltojen kova pauhina. Oliko Orjon silmissä joku säde, joka tunki Oihonnan sieluun vai itsekkö taivaan Jumala tuli apuun ei kumpikaan ymmärtänyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä vaan tarttui Oihonna Orjon käteen, siveli sitä hellästi ylhäältä alas saakka ja silmissä suloinen loiste huudahti:
— Rakas Orjo, minä olen erehtynyt sinusta — minä peruutan, anna anteeksi — älä ole vihainen.
Molemmilla — kiilsivät kyyneleet silmissä. Mirjam seisoi mykkänä syrjässä ja näki ja kuuli kaiken.
— Ja missä ikinä minut kohtaat, saneli Orjo, pidellen Oihonnaa kädestä, tiedä että minä olen sinusta ajatellut puhtainta ja parhainta ja tahtonut sinua kohtaan ainoastaan ystävyyttä.
Niin, sanoi tyttö täydellisesti muuttuneena. He olivat niin hämillään omasta äkillisestä mielenkäänteestään ettei kumpikaan sitten, kun sovinto tapahtui, kyennyt mitään lisäämään.
— Lähdetään siis, sanoi Orjo hiljaa. — Mirjam, tule!
Aivan äänettöminä he asettuivat venheeseen ja läksivät kolmihangassa soutamaan vastatuuleen. He soutivat jokainen kaikin voimin, sillä aallokko ärjyi ankarana ja tuuli yhä kiihtyi. Elämä totisesti ei ollut leikkiä! Anteeksiantamus ja kiintymys toiseen ihmiseen — ne ne yksin antoivat voimia ruumiillisen olemassaolon taisteluun. Soutamiseenkin!
— — —
Seuraavana aamuna varhain souti Orjo kovassa kesämyrskyssä yli salmen ja laski venheensä saaren takaiseen manteren rantaan. Mirjamin katse häntä seurasi — Mirjamin, joka istui orjanruusupensaan vieressä saaren rannassa ja huiskutti valkoista liinaa Vaimon silmissä kimalsi kyynel. Koko yön hän oli syleillyt Orjoansa ja puhunut hänelle helliä asioita. Oli miten olikaan — he kaksi kuuluivat yhteen.