Ne olivat oikeastaan suuren sielullisen hädän merkkejä Orjossa — nuo kauniit kirjeet, joita hän lennätteli oikealle ja vasemmalle, vaimolleen ja kälylleen. Mahdollista on, että jos hänen olisi onnistunut saada niihin vastaukset heti, häiden sydämensä olisi asettunut. Ihminen seisoo niin usein teiden risteyksessä ja vain pieni sattuma määrää, mitä tietä hän lähtee kulkemaan. Joka on purkanut sydämensä, mutta ei ole saanut pienintä tunnustusta rehellisyydelleen, hän ei kestä tuota yksin-seisomista teiden risteyksessä ja turhan odotuksen katkeruus uhkaa hänessä jälleen herättää kapinoitsijan olevia oloja vastaan.
* * * * *
Kun Orjo saapui matkaltaan takaisin kotiinsa, tuntui Korpilinna tyhjältä — Mirjam ja Oihonna olivat sieltä poistuneet ja lisäksi kerrottiin Oihonnan siepanneen pikku Sirkan mukaansa kesämatkoilleen. Mailan, Jormon ja pikku Erhon hoitajaksi oli ilmestynyt Agnes, kolmas Mirjam-sisaruksista, sama, joka joskus ennenkin oli ollut Orjon taloudenhoitajana ja jonka seuraan aviomies aina oli tyytynyt ainoastaan pakosta sielullista sympatiaa näet ei koskaan näyttänyt voivan syntyä Orjon ja Agneksen välille, mutta toisiaan sietämään nämä kaksi sentään kokolailla olivat oppineet.
Agnes oli sisarusten mielestä enkeli ja Orjonkin täytyi tunnustaa että hänessä oli paljon hyväntahtoisuutta ja uhrautuvaisuutta, mutta Orjoon teki Agneksen ulkomuoto jollakin tavoin epäedullisen vaikutuksen, joka pikemmin herätti sääliä kuin myötätuntoa, niinkuin aina ihminen, jonka Jumala on antanut syntyä viallisena. Orjo oli usein itseänsä nuhdellut armahtamattomasta arvostelustaan, mutta hän ei sille mitään mahtanut että Agneksen silmät hänestä kiiluivat juuri kuin käärmeen silmät, joiden kummallinen pisto sai unhoittamaan että niitäkin silmiä sentään kantoi nuo neito, joka haaveili miehen rakkautta.
Luonto oli merkillisesti päättänyt kiusata Mirjamin miestä kahden sisaren erilaisilla silmillä: Oihonnan ja Agneksen. Oihonnan silmät virittivät hänessä ikuisen valon ja sulon toiveita, viehkeätä viileyttä, jossa ihmisen riehuva rinta tyyntyy; Agneksen silmät veivät hänet väkisten maanalaiseen pimeyteen ja auttamattomaan epätoivoon. Ja siinä välillä leimahtelivat Mirjamin silmät — milloin kauniina, luottavaisina, rakkautta janoovina, milloin ylpeinä ja vihan säteitä singoten!
Orjo, saavuttuaan kotiinsa, johon lapsetkin juuri olivat saaresta tuodut takaisin, koetti olla huomaamatta häneen nyt tähdättyjä silmiä, vieläpä itse ihmetteli että saattoi antautua Agneksen kanssa niin ystävällisiin väleihin. Mutta sisässään hän tunsi kauhistavan kaipauksen, ja alkukesän järisyttävät tapaukset alkoivat uudestaan kangastella hänen sielussaan. Mitä, mitä oli hänen tehtävä? Eikö ollut kohtalon ivaa että hänen sellaisen kesäidyllin jälkeen täytyi tyytyä — — —
* * * * *
Tuosta myrskyisestä kesäpäivästä saakka, jolloin venhe oli paiskautunut saaren rantaan ja venheessä olevat hypänneet maalle taistelemaan elämästä ja kuolemasta ja jolloin miehen ja tytön välillä oli tapahtunut jumalallinen sovinto — niinkuin mies sitä luuli — siitä päivästä saakka ei Orjo ollut nähnyt Oihonnan silmiä eikä kuullut hänestä hiiskausta. Turhaan oli hän kirjeiden kautta pyytänyt Oihonnalta kolmeakaan sanaa vastaukseksi, turhaan hän oli vedonnut sukulaisuuteen ja halunnut tietää edes pikku Sirkasta, jonka kälyneito oli siepannut vähän ominpäinsä — "varmaan jostain hyvästä motiivista", kuten isä oli lapsestaan kirjoittanut. Oihonna oli joko polttanut tai repinyt kaikki lankonsa lähettämät kauniit kirjeet, mahdollisesti hän ne oli jättänyt tykkänään lukemattakin peläten jotenkin takertuvansa intohimoisen miehen kultauistimiin. Tämä neidon vaiteliaisuus katkeroitti Orjoa sanomattomasti ja käänsi hänen ajatustensa suunnan. "Jos me olemme kerran ystävykset", hän päätteli, "niin sitä ystävyyden suhdetta ei sovi hävetä, sen täytyy jollakin tavoin ilmaantua. Ystävän täytyy ystävälle vastata, jos tämä sitä pyytää. Ja on suorastaan rikos olla käyttämättä kynää ja paperia silloin kun se kirjoitettu sana palvelee sielun tarpeita."
Mitä oli ollut tuo kaunis sovinto myrskyisenä kesä-aamuna?
Mies kauhistui, kun sitä nyt — ilman tukea — harkitsi.