Ja niin oli koittanut heidän avioelämänsä kolmastoista vuosi, jolloin kumpikin kaihosi jotakin suurta vapauttavaa ratkaisua.
Mikä se oli oleva, sitä he eivät kumpikaan tienneet.
Kuolemako? Uusi elämäkö? Vai joku harvinainen tapaturma? — — —
Hiljaisessa Korpilinnassa riehui suuri sielullinen taistelu. Hätä oli molemmilta puolilta niin hirvittävä että koko elämänjärjestys meni nurin.
— Ei, minä en kestä! vaikeroi Mirjam sukeltaen miehensä syliin.
— Ei, en minäkään! vakuutti Orjo työntäen itkevän vaimonsa pois ja ollen hänelle ankara omantunnon vaivoihin saakka.
Mikä, mikä ihme vaivasi Mirjamia? Ja mikä, mikä ihme vaivasi Orjoa? Ei kumpikaan selvästi ymmärtänyt. Vielä yksi kuukausi — ja kumpikin sen ymmärsi.
Toinen nainen oli ilmestynyt Mirjamin ja Orjon väliin. Toinen nainen, jota ei kumpikaan tuntenut. Ja niinkuin hukkuva, hirveässä hädässä pelastustaan hapuileva, haaksirikkoon tuomittu, tarttui Orjo Korelius tämän naisen käteen.
Rakkaus? Uusi Rakkaus?
Hän, mies, tahtoi elää, elää, elää! Mihin jäisi Mirjam, Mirjam parka kuusine lapsineen? Sitä ei hukkuva mies jaksanut loppuun asti ajatella…