Hänellä oli ikävä.
Ikävä — Mirjamin kanssa kahdenkesken? Ei! hän kaivannut mitään muuta kuin vierasta seuraa, erämaan henki, — väitti hän, oli tukahduttava.
Näin tuli Mirjamiin mustasukkaisuus. Tämä mustasukkaisuus kehittyi sairaloisuuteen saakka, ennenpitkää se nousi sellaiseen huippuun että aviomieskin kauhistui. Mitä, mitä ihmettä Mirjam oikeastaan luuli Orjosta?
Orjo Koreliusko voisi tulla uskottomaksi?
Itse hän ei sitä koskaan — tämä mies — uskonut tahtomallakaan voivan tapahtua. Siinä määrin olivat hänen siveydelliset ihanteensa jo lapsuudesta saakka kiteytyneet hänen puhtautta harrastavaan sydämeensä.
Oihonna?
Eihän hän kieltänytkään haaveilujansa, mutta hän oli lukemattomat kerrat huomannut että käytännössä haave oli mahdotonta. Niin oli ollut tähän asti.
Sellaista naista ei tullut hänen eteensä, joka saisi hänet unohtamaan rakkaudenliittonsa Mirjamin kanssa — — —
Mutta jospa vielä oli tuleva?
— — —