"Vaikka sata mustaa kirjettä tulisi!" kirjoitti nuori rouva, sulki kirjeen, liimasi postimerkin ja läksi viemään kirjettä postiin. Mutta kun hän palasi kotiinsa, oli siinä taas uusi kirje Orjolta. Musta kirje! Musta! Ja Mirjamin sydän värähti. Mitä, mitä olikaan nuoren tytön miehelään meno? Kuinka vaikeata oli arvata oman miehensä mielialoja! Mutta — Orjo oli niin herkkä. Hänen Orjonsa oli kuin haavan lehti, joka liplatti tyynessäkin. Hänelle täytyi varmaan kirjoittaa hyvin kauniisti ennenkuin toinen uskoi… Mirjamin silmänurkissa kimalsi neuvottomuuden kyynel.

Ja hän käveli rauhattomana kaksi päivää. Silloin taas lennähti kortti
Orjolta. Postikortti — esperantoksi.

Nuori rouva oli sekä ylpeä että harmissaan. Mitä varten Orjo, jota hän rakasti, häntä näin jännitti? Hänellä meni vähintään tunti sanakirjan avulla kääntää korttia.

La versoj — nokte — en la subtegmento. Niin, sieltä vinttikamaristaan se iso poika hänelle runoja lennätti — yöllä.

Mi sidas en chambro de mia hejm'-domo,
Antau mi ripozas la verda arbaro,
Jen brilas la lago kiel hela spegulo,
Mi sentas l'odoron de fresha herbaro,
He! bela en Nordo estas naturo!
Kaj kara tie-chi por mi la somero!
Ho! dolcha infano! mia propra edzino!
Ho! sola por mi, fidela virino!
El tuta mia koro al vi mi sopiras,
Kiom mi sopiras? oni ne el-diras!
— — Jam estas la tempo por dormo perdita —
Sed mi, malfelicha, ne dormas sur lito,
Adiaû, mia dolcha, mia sterno, adiaû!
Renkontu kun mi kiel- ebl'- plej, baldaû!

Jos ei hän kaikkea ymmärtänytkään, niin ymmärsi hän ainakin yhden asian: tämä kirje ei ollut musta.

Tämä oli Pohjolan kirkkaan kesäyön tuoksussa huokaistu kaipaus hänelle, Mirjamille, jota Orjo koko sydämestään kaipasi. Dolcha infano — suloinen lapsi, propra edzino — oma puoliso; fidela virino — uskollinen nainen! ne sanat ainakin nuori rouva ymmärsi.

Ja seuraavana päivänä hän käveltyään kukkaiskedolla kirjoitti Orjolle kirjeen.

Silmät vesikiehteessä Mirjam sommitteli kirjettänsä. Hän tunsi sydänalassaan niin väkevää vetovoimaa ja alistuvaisuutta miehensä edessä, että häntä itseäänkin ihmetytti niiden muutamain kirjeiden anteeksiantamus, jotka häntä hiljaisuudessa kiusasivat. Hänen rintansa huokui syvää, ikuista, pyhää antautumista sille miehelle, joka hänet oli omakseen valinnut. Hän rakasti, rakasti ja yhä vain rakasti. Ja nyt vasta kai hän oikein rakastikin!

* * * * *