Voi! ehkä se juuri tässä piileekin se, jota olen onnettomuudekseni tuntenut. Mahdollisesti alkuperäisessä luonnossani, mahdollisesti siinäkin että niin kauvan sain olla rouva Starckin ja muiden naishenkilöitten seurassa, jolloin naisen hellyys minulle esiintyi kaiken minussa kihisevän kipeän ymmärtäjänä, lohduttajana ja poistamista haluavana — on syy ja juuri siihen että olen avioliittoa naisen puolelta odottanut täydellisenä miehen sielun seuraajana ja vaalijana, toisin sanoen: kuvitellut saavani olla yhtaikaa lapsi ja mies sellaisen naisen turvissa, joka yhtaikaa on sielun lääkäri ja hellä puoliso — suuret, runollisen suuret vaatimukset — mutta ne näyttävät syvälle minuun juurtuneen.
Palaan taas siihen omakoti-kysymykseen, jota tiedän sinun yhä hautovan. Tunnustan että itse kärsin siitä yhtä paljon kuin sinäkin, mutta koska se asia toistaiseksi on mahdotonta, täytyy minun lohduttaa itseäni jonkunlaisella uskonnollisella katsantokannalla. Elämä, jos siinä on henkeä, ei riipu varoista, vaan tykkänään sisäisestä kohtaloonsa tyytymyksestä!
Sitten on minulla seuraava tärkeä muistiinpano sinua varten: Sano Mirjamille että ne epäsovun oireet, mitkä nuoressa avioliitossamme ovat ilmenneet, ovat — pienimpiä alkusyitä tarkoin tutkien — aiheutuneet siitä, ettei nuori vaimo ole pannut tarpeeksi huomiota oman terveenäpysymisensä säilyttämiseen; hän ei ole välittänyt miehensä aamukävelyvaatimuksista y.m.s:sta, vaan ainoastaan pakosta niihin suostunut, mikä pakosta suostuminen on miehelle ollut yhtä katkera ilmiö kuin alituinen vastaan paneminen.
Niin, sinun parastasi olen tarkoittanut, tarkoittanut sitä että jos sinä ruumiillisesti saisit itsesi kukoistukseen, niin sinussa viriäisi sellainen varma elämänhalu, mikä minuakin, miestä, elähyttäisi! Olenhan aina uskonut luonnon lääkitysvoimaan ja tiedän kokemuksesta että kun mikään muu ei auta, luonto ainakin auttaa. Olet syyttänyt ajan puutetta, mutta kyllä sinun täytyy tunnustaa että aikaa on aina haluavalla. Monta kertaa olen harmissani yksikseni kuljeksinut metsissä tuntien pettymystä ettei elämäni nuori kumppani useinkaan ole kanssani — en aina pyytänytkään tietäessäni kuinka kiusallinen pykälä se sinulle oli. Rakas Mirjam: koeta panna vieläkin sydämellesi tämä arkipäiväinen asia, et usko, kuinka paljon se merkitsee. Nytkin, kun olet poissa, kuvittelen mielessäni: "Mirjam hoitaa itsensä hyvin, silloin ja silloin hän menee hiihtämään harjulle, ihailee metsiä ja lumikiteitä, ihailee taivaan tähtiä ja aurinkoa ja tuntee kunnioitusta Jumalan puhdasta luontoa kohtaan; hän oppii ihailemaan rumiakin ilmoja, joita hän ennen 'inhosi'; hän oppii urheilemaan luonnon elementtien uhallakin ja vastustamaan oman luonnon hemmotteluhimoa; päivä-päivältä hän palaa punaposkisempana kotiinsa Leijon luokse, silmät virkeinä, niska suorana, ryhdikkäänä kuin metsän sinipiika… hän — minun vaimoni — minuakin varten, samalla kuin itseään, hänen poskensa punoittavat ja povensa huokuu ja vartalonsa notkahtelee joustavasti; hän tahtoo että miehensä hänestä pitäisi, senkin tähden hänen täytyy olla kaunis — se ei ole synti, se ei ole ruma ajatus."
"Ja sitten kun toisemme kohtaamme, hämmästyttää hän minut uhkeudellaan ja on kuin morsian…"
Pitääkö minun katkerasti pettyä? Täytyykö minun nähdä sinut kenties riutuneempana kuin mitä olit lähtiessäsi! Et ollut tosin huononnäköinen, mutta et myös ollut terveennäköinen, joka varmasti johtui siitä ettet käyttänyt tilaisuuksia ulkourheiluun. Eiköhän vaimo, jolla on kaksikin lasta, voisi hoitaa terveyttään?
Usein minä sinua olen katsellut tällä mielellä: "Sinä vanhenet minulta pian, jollet tarmokkaasti ryhdy ennenaikaista kuihtumista vastustamaan."
Itsesi iloksi, lapsesi iloksi, miehesi iloksi, ympäristösi iloksi — herää ja ala uusi elämä.
— — —
Taas tuli posti, mutta sinulta ei hiiskaustakaan. Saanenko juoda katkeruuden maljan pohjaan asti.