— Mirjam, minun henkeni kärsii…

Ole nyt vaiti, huomenna minä matkustan vuokraamaan taas hauskan asunnon Helsingin läheltä.

— Tapahtukoon sinun tahtosi, kunpa se olisi Jumalan tahto.

Mirjamissa oli uskoa elämään, tarmoa ja toimintakykyä, jota ilman ei
Orjo mitenkään olisi osannut elämäänsä järjestää.

18.

Yhden talven he vielä viettivät pääkaupungin piirissä, mutta se oli heidän elämänsä kauhein talvi. Sillä ei päivän eikä yön rauhaa enää ollut heidän kodissaan siitä saakka kuin pikku Leijo sai hirveän tarttumataudin ja lääkärit tuomitsivat hänet kuolemaan.

Turhaan he huusivat Jumalan apua, turhaan he itkien syleilivät toisiaan ja vannoivat pyhiä valoja, turhaan he nöyrtyivät ja parantuivat kaikesta itsekkäisyydestä — ikäänkuin koston Jumalan viha lepäsi heidän päällään ja kidutti heidän viatonta lastaan.

He olivat molemmat tulemaisillaan hulluiksi epätoivosta, ääretön nääntymys ja rasituksesta syntynyt väsymys aiheutti heissä hermostumiskohtauksia, joiden todellista sisältöä ei mikään kieli kykeneisi kertomaan. Sillä Leijo, esikoinen, oli heidän aviorakkautensa pyhin hedelmä, heidän elämänsä ainoa yhteinen suuntaviiva…

* * * * *

"Viimeisen kerran…