— Niin, mutta — — —
* * * * *
He viettivät kesänsä Keski-Suomessa kirkkaasti päilyvien vetten vaiheilla, hämäläisten kukkaniittyjen keskessä eräässä vanhassa aateliskartanossa, jossa satavuotiset lehmukset suloisesti siimestivät kesän herttaista hellettä. He nauttivat kesästänsä niin syvästi ja perinpohjaisesti kuin ikinä ihminen luonnosta nauttia voi unohtaen kaiken muun ympärillään, maailman ja heimon. Isä pyhitti päivänsä rakkaudelleen omaan perheeseensä, nuori äiti ikäänkuin haaveili uudelleen tyttöaikuiset ihanteensa ja kokosi voimia tuntematonta tulevaisuutta varten.
Tämä on meidän onnellisin kesämme — puheli Orjo hengessään uinaillen päivästä päivään niinipuun katveessa Leijonsa kanssa leikkien tai ottaen perheensä seurassa aurinkokylpyjä uimarannan hietikolla. Tunnen ettemme tulevaisuudessa näin lämmintä sydänten kesää saa viettää — miksi emme? sitä en ymmärrä, mutta minä aavistan sen, aavistan…
Hän tunsi selittämätöntä tuskaa sydämessään, selittämätöntä painostusta, joka häntä väijyi ikäänkuin aave ruusupensasten takana… Joskus häntä hämäläiskesän ihanimmillaan ollen vihiäsi huimaava ikävän tunne — pohjaton kaiho syntymäseuduilleen pohjoiseen, jossa ei omena kypsynyt, vaan jossa ihminen ikäänkuin oli vapaampi…
Hämeen maa kesäisessä kukoistuksessaan oli hänestä, pohjolaisesta, ikäänkuin ääretön, kaunis, hyvinhoidettu hautausmaa, jonka kukkakummuilla mehiläiset pitivät iloista pörinäänsä, ja jossa ihminen kuvitteli olevansa paratiisin yrttitarhoissa, mutta jossa yön tullen tuntui kaamealta…
— Mirjam, meidän pitäisi palata erämaahan…!
— Orjo! sinä olet hullu!
— Mirjam, joku kauhea vaara uhkaa meitä…
— Aina sinä kuvittelet turhia!