Ovathan he menneet rakkaudesta naimisiin, mies hurmauksissaan naisen sulosalaisuuksiin, tyttö sydänjuuriaan myöten luottamuksellisessa ihastuksessa miehensä kunniaan.
Onnettomuutta ei saa olla, onnettomuutta ei saa tulla, he tietävät kiertää avioliiton salakarin — he eivät tahdo olla tusinaihmisiä, joiden avioelämästä juoruttaisiin pahoja.
"He näyttävät niin onnellisilta!" niinhän maine heistä saneleekin ja he ovat tyytyväiset etteivät ihmiset heistä ainakaan tiedä mitään pahaa.
— Kuinka sääli että meidän täytyy muuttaa pois tästä huvilasta, jossa kenties olemme viettäneet onnellisimman talvemme!
— Niin, muistatko Orjo, kuinka tuntui yksinäiseltä ennen siellä pikkukaupungissa, kun ei ollut yhtään lasta? Ja nyt on kaksi tuollaista kullannuppusta…
— Mutta minne ihmeeseen me tästä pakenemme kesäksi, kun sinä et suostu palaamaan erämaahan?
— Onhan Suomessa sinisiä järviä ja viheriöitä rantoja joka paikassa! vastasi Mirjam.
— On, mutta sittenkin… Ulpukkasaari…?
— Hyi! En palaisi sinne, vaikka maksettaisiin! huudahti nuori rouva.
— Älä sano niin, Mirjam…! Et ehkä tiedä, mitä osaa erämaan saari meidän elämässämme näyttelee.