Heillä oli nyt kaksi lasta, Leijo ja Maila, he saivat asua pääkaupungin piirissä, käydä teattereissa ja konserteissa ja ottaa osaa suuriin isänmaallisiin juhlallisuuksiin. Sitäpaitsi olivat he tilaisuudessa tutustumaan merkkihenkilöihin eikä mikään estänyt heitä kutsumasta luokseen vieraita. Orjon työ oli siinä määrin edistynyt ja onnistunut etteivät he toistaiseksi tunteneet mitään rahanpuutetta, Mirjam sai vapaasti valita leninkikankaansa, hattunsa ja kevätkepsinsä. Pimeän syksyn ja ankaran talven jälkeen koitti mitä ihanin kevät ja he nauttivat täysin siemauksin auringonpaisteesta eteläsuomalaisilla metsäkallioilla. Näyttipä todella itse elämä hymyilevän onnellisesti näille kahdelle erämaasta tulleelle ihmiselle, joita yhdisti uskollinen aviorakkaus ja terveet, kauniit pienokaiset.
Mutta mitä oli se että vaimon silmäin ilmeet ja vastaukset joskus panivat miehen syvästi miettimään tai että miehen ankarat sanat toisinaan kipeästi loukkasivat vaimon sydäntä? Olivatko ne vain sulkulauseita rakkauden kauniissa tarinassa? Aviopuolisot eivät itsekään sitä ymmärtäneet, heistä melkein tuntui kuin joku heidän ulkopuolellaan oleva voima, "paha", heitä silloin tällöin olisi ärsyttänyt toisiaan vastaan. Hyvän hetken tullen he käsikaulassa nauroivat tätä pahan ilmestymistä ja päättivät pyhästi olla varuillaan sen kavalia hyökkäyksiä vastaan.
— Katso armaani, meidän riitammehan on kerrassaan naurettava, aiheet ovat niin vähäpätöiset ettei niitä kehtaisi ihmisille edes selittää.
— Niin ovatkin, me olemme ihan hullut, jos mokomasta suutumme toisiimme, kun kerran pääasiat ovat reilassa.
Ja he katsovat toisiaan ystävinä silmiin, suutelevat toisiansa ja silittelevät toistensa käsiä ja hiuksia ja uskovat pysyvänsä onnellisina kautta koko elämän. Ja lapsiaan he rakastavat intohimoisesti; varsinkin isä on kultasitein ja koko hengeltään kiintynyt esikoiseensa, jonka olemukseen hän tietää kylväneensä sydämensä ja järkensä parhaimmat kultamurut ja jonka hän uskoo nostavan hänen sukunsa henkiseen aateluuteen.
Mutta miksi tämä sama mies, tämä onnellinen isä ja vaimoaan hellivä rakastaja, joskus ihmisten nähden vieroo vaimoansa ikäänkuin vaimo ei olisi hänen vertaisensa ja ikäänkuin hän vaatisi että vaimon ihmisten nähden pitää muuttua täydelliseksi ja viehättävimmäksi olennoksi mitä milloinkaan on nähty; miksi hän tästä tunteesta tekee itselleen salaisen kärsimyksen ja ikäänkuin harmittelee että on sitoutunut yhteen ainoaan naiseen?
Tai miksi noiden herttaisten lasten nuori äiti joskus lakkaa olemasta äiti ja ikäänkuin katkeroituu omasta kohtalostaan ja vaikeroi velvollisuuksiaan aivankuin kadehtien kaikkia niitä rouvia, joilla ei ole lasta ja niitä naisia, jotka vielä ovat vapaat miesten edessä?
He häpeävät kumpikin huonoja tunteitaan ja koettavat niitä karkoittaa, ovat onnelliset toistensa kanssa kodin ja yön hiljaisuudessa ja sietävät toisiaan päivän töissä teroittaen alati itselleen: me kaksi kuulumme nyt kertakaikkiaan yhteen eikä se enää ole muuten mahdollistakaan. Ja aivan samoinhan näkyvät elävän muutkin!
Se juuri että kaikki muutkin ihmiset elävät parittain ja taistelevat samoja taisteluja kuin hekin ja ottavat avioliitosta saman onnen kuin hekin, se se juuri heitä lohduttaa ja panee heidän järkensä päättelemään: näin on välttämätöntä olla, näin on jumalallinen järjestys, näin on lorun lopuksikin hyvä olla.
He näkevät kumpikin oman elämänsä suuntaviivojen hiukan erkanevan toisistaan, mutta kuvittelevat niiden kulkevan yhdessä uomassa ja silloin kun ei kuvittelu heitä vakuuta, turvautuvat he salaiseen rukoukseen, uskonnolliseen tunnelmaan että suuntaviivat kaikissa tapauksissa ovat samat, koskapa heidän onnensa sitä vaatii.