— Tokko sen näkee?
— Ihan selvästi!
— Eikö sille anneta ruokaa? kysyi isä.
— Ei vielä… naurahti äiti heikosti.
Sitten hän pyysi Orjoa poistumaan.
— Minua muokataan ja pestään — ja sitten minun täytyy nukkua.
Hyvästi, kultani, suutele Leijoa. Tulethan huomenna? —
Orjo palasi huvilaan yhdessä Oihonnan kanssa, joka oli enemmän kuin onnellinen asiain hyvästä menosta.
Kotiin tultuaan aviomies kirjoitti muistiinpanopaperinsa toiselle puolelle seuraavaa:
Jumalan kiitos! Se on tapahtunut onnellisesti. Ihmettelen tuntemattoman, hänen, jota sanomme Jumalaksi, armoa minua kohtaan. Tahdon koettaa — ja kukapa sitä ei tahtoisi — painaa syvälle muistiini että meidän pitää kaikessa kaikkina hetkinä kohdella toinen toistamme hyvin ja lempeästi, niin ettei silloin, kun kuolema meidät erottaa — ja senhän täytyy kerran tapahtua — jäisi mitään sieluamme kaivelemaan, jos emme näyttäneet vainajalle sitä hyvää kokonaisuudessaan, mitä meissä on, oli ja aina oleva on.
17.