Ystävä! Nuori vaimoni! Jos sinä poistut minulta — en tiedä, miten sen iskun kestän. Tahtoisin niin paljon toiseksi, mitä ei voi enää muuttaa. Sinä olet minulle ollut hyvä vaimo… Jumala sen tietää mitä tunnen.
En minä kuitenkaan jaksa uskoa että sinun vielä täytyisi kuolla, vaikka tuskissa huutelet. En usko että kohtalo niin julma voisi olla että sellaisen kärsimyksen lisäksi lähettäisi. Minä koetan rukoilla sinun pelastustasi elämään. Itseäsi varten, lastasi varten ja minua varten. Nyt minä lähden…
Kun hän saapui laitokselle, tuli lääkäri korridoorissa häntä vastaan ja ilmoitti iloisesti irvistäen:
— Gratulor, herra Korelius, teille on syntynyt kaunis tyttö.
Kaunis tyttö! kaikui Orjon sielussa ja hän astui ylpeänä vaimonsa vuoteen viereen. Ja häntä ikäänkuin hävetti äskeinen pelkonsa.
— Suutele minua, Orjo! sanoi Mirjam kimaltelevin silmin.
Orjo kumartui suutelemaan vaimoansa. Sitten hän piteli vaimonsa kättä ja sanoi:
— No kävihän se, kultani!
— Kävihän se, vastasi Mirjam melkein kuiskaamalla. Hänen kasvonsa olivat ihanan kalpeat ja kaikki kärsimättömyys oli niiltä hävinnyt. Orjo ajatteli itsekseen: "Heissä on jotakin pyhää juuri silloin kun he ovat synnyttäneet."
— Katso nyt isä tyttöäsi! Sinun silmäsi ja nenäsi, mutta minun suuni ja korvani!