— Ei pysy muuten lämpimänä.
— Kenen se on?
— Se on muutaman luutnantin rouvan esikoinen.
— Ja siitäkinkö tulee ihminen? — Kätilöneiti naurahti ja koppasi lasiarkun toiseen huoneeseen.
Jumalankiitos että Mirjam oli saatu laitokseen ennenkuin asia oli tapahtunut. Oihonnan kasvoille oli puna palannut ja Orjo tunsi hurjaa epämääräistä iloa. Aamu oli vielä varhainen ja koska miehellä oikeastaan ei ollut mitään tekemistä laitoksella, päätti hän matkustaa ensimäisellä junalla takaisin Leijon luo ja palata taas kaupunkiin.
Väikkyen toivon ja epätoivon välillä, oli hänen mielensä hyvin herkkä. Tuntui yhtaikaa mukavalta ja kammottavalta. Rautatieasemalle kiiruhtaessaan läpi aamuhämäräisen kaupungin hän katseli vastaantulevia koululapsia aivan kuin ne olisivat tulleet eri maailmasta. Ja konduktöörin kanssa hän puheli kuin korkea virkamies keveästi ja suvaitsevasti itse kuunnellen omaa ääntään. Elämä vilskui hänen silmissään suurina heilahduksina.
Ja kun hän saapui pikku Leijon luo, niin hän ymmärsi että hänen elämänsä satu tähän asti oli verrattain onnellinen, onnellisempi kuin tuhansien muiden… Ja silloin iski häneen kammottavana epäluulona että Mirjam kuolee hänen selkänsä takana.
Nyt, nyt juuri — huono mies että jättikin vaimonsa! — hänen täytyy rientää takaisin, mutta — juna lähtee vasta tunnin kuluttua. Hän tarttui vaistomaisesti kynään ja kirjoitti itselleen — Jumalalleen — kirjeen tietämättä itsekään, miksi täytyi kirjoittaa.
18 päivä helmikuuta klo 10 a. p.
Kun tunnin päästä palaan Hikiin, johon läpi yön ajettiin hevosella, en tiedä, täytyykö minun tavata vaimoni kuolleena. Kaikki mahdollisuudet kuvastelevat mielessäni ja sieluni on levoton.