Aviomies käsitti vaaran suuruuden, silmänräpäyksessä hänen aivoissaan kulkivat kamalat kuvat, mutta hän ihmetteli omaa tyyneyttään, jolla koetti vaimentaa vaimonsa vaivoja ja ennenkaikkea saada hänet luopumaan pelosta. Mirjamin sisar Oihonna, nuori kokematon tyttö, joka vasta oli päässyt lyhyistä hameista ja joka paraikaa oli käymässä perheessä, säikähti, herätettynä raskaasta unesta, puolikuoliaaksi sisarensa puolesta, mutta merkillisesti pani hätä hänetkin järkevästi toimimaan. Kuin valkoinen jänis hyppäsi neito yöpaidassaan ravistelemaan piikatyttöä hereille, jonka pimitettyyn pöllönpäähän jumalainen järjen kipinä ihmeellisesti iski. Suin päin, hiukset tappuroina, toinen jalka sukatta ja nuttu nurin työntyi lihava hämäläistallukka ulos ovesta ja läksi juoksemaan — juoksemaan kuin hullu. Tuskin hän itsekään tiesi minne juoksi, mutta Jumala ohjasi hänen lösähtelevät töppösensä suureen herraskartanoon, suoraan vanhan tallirengin akkunan alle, ja siinä hän piti sellaista meteliä kuin varpunen, joka valtaa pääskyseltä pesän, hän kiljui, huitoi käsillään, selitti ja vannotti renkiä kaikkien pyhien ja pahojen nimessä. Senjälkeen hän tuulena pyörsi takaisin ja ilmoitti sydän kurkussa odottaville että hevonen pian saapuu. Piika oli kuin mikäkin Sven Tuuvan sisar — päätteli Orjo mielessään kiittäen Jumalaa tästä ensimäisestä pelastuksen mahdollisuudesta. Tosin sinä hetkenä ei leikillä ollut sijaa hänen sydämessään. Mirjam? — aviomies ei voinut olla hengessään tyrmistymättä, hänen Mirjaminsa näytti kovin kummalliselta ja miehen sydäntä kouristi — hänhän, aviomies, oli syypää siihen että Mirjam noin vääntelehtine oudossa vaivassa…
Oihonna auttoi siskoaan, hän oli hirveässä hädässä ja hänen tyttösydämessään riehui jännittävä neuvottomuus, mutta tulevan naisen vaistolla hän tajusi että äidiksi tulon edellä kävi kamala leikki elämästä ja kuolemasta — missä määrin Orjo oli syypää Mirjam-siskon tilaan, sitä tyttö ei selvästi käsittänyt; jonakin silmänräpäyksenä hän tunsi katkerasti vihaavansa Mirjamin miestä, mutta sitten yhtäkkiä oli älyävinään että mies oli viaton ja että tässä yksistään oli kysymys Jumalan laeista.
Mirjam olisi saanut häntä vaikka potkaista — tänä hetkenä tyttö olisi suudellut siskonsa kengän kärkiä.
Hevosmies saapui ja Mirjam talutettiin rekeen. Oihonna istui hänen viereensä, Orjo asettui kyytimiehen rinnalle ajuripukille, ruoskan siima vingahti ja tuulen humistessa korkeassa petäjikössä läksi yöllinen matkue kiireesti liikkeelle. Kuinka hullunkurista ajaa hevosella Helsinkiä kohti aivan rautatien laitaa — kuinka kummallisia näkemyksiä vilahtikaan sielussa, sellaisia, joita ei ihminen tunne silloin kun juna kulkee!
Orjo Korelius, joka oli vetäissyt anturasaappaat jalkaansa ja heilutteli niitä ajuripukilla istuen, kuvitteli olevansa ritari, jota kauhea louhikäärme ajoi takaa ja joka pakeni rakastettunsa kanssa. Tuolla kaukana kajastaa merenrantalinna… jos vain kerkeää sen muurien sisään, niin on onni pelastettu…?
Piiskan siima vinkui ja kolisten lensi reki eteenpäin. Oihonnan kalpeat tyttökasvot häämöttivät yhtenä ainoana kysymysmerkkinä: miten siskon käy? miten siskon käy?
Metsän pimeydestä sukelsi matkue pääkaupungin sähköllä valaistuihin esikartanoihin. Sairaaloita, kasarmeja, tehtaita, huviloita ja yleisiä rakennuksia vilisi sivutse. Pian kaikuivat kaupungin kivitaloseinät hevosen kavioiden kaijuttamina. Kadut olivat tyhjimmillään, jossakin keskikaupungilla vilahti silmään juopunut herra ja katutyttö. Kuinka Pyhältä tuntuikaan Orjosta tätä taustaa vasten katsottuna avioliitto, kuinka vakavasti hän syvimmässä huolestuksessaankin tunsi kiitollisuutta elämänsä Kaitselmusta kohtaan, ettei hän koskaan ollut kuulunut siihen miesjoukkoon, jolla oli omallatunnollaan katusyntinsä… Kuinka iljettäviltä ne nyt tuntuivatkaan, kun yksiavioisuuden rakkaudessa siitetty lapsi oli tulossa maailmaan!
Yökello korkeassa kivirakennuksessa helisi hurjasti ja kohta oli Mirjam riisuttuna vuoteessa. Hän hymyili tuskallisesti — kuinka hullua ettei ollut saanut jäädä kotiin. Oihonna, anna minun yöpaitani! Orjo, älä mene pois! Oihonna, muistitko lähtiessä katsoa, oliko Leijo peitossa? Neiti, milloin tohtori tulee? Mikä on tuo lasiarkku? Miksi ei sitä viedä pois?
Aviomies katseli ihmeissään pientä lasiarkkua, jonka kannen alla makasi parin kilon painoinen ihmisolento, jonka hengitys oli äänetön kuin kukkaisen.
— Miksi se on pantu koteloon?