Silloin kun kuoleman kauhea käsi ensi kerran kohosi nuorta avioliittoa vastaan, silloin kun onneton äiti kärsivän lapsensa vuoteen äärestä hetkeksi oli paennut oman miehensä turviin etsien häneltä turhaan pelastusta ja silloin kun molemmat kauhun silmin tuijottaen yön pimeyteen hervottomina, sydämissänsä rääkättyinä olivat heittäytyneet toistensa syliin tahtoen toisiinsa puristumalla huutaa yhdessä jumalallista apua — silloin oli heidän kolmannen lapsensa luomiskäsky lausuttu.
Heidän esikoisensa poistui — Jumalan surmaamana, kuten he sitä arvostelivat — mutta Mirjamin ikäänkuin korvaukseksi kiihkeästi kaipaama, pian syntyvä raskaudentila ennusti uutta elämää. He eivät kumpikaan tienneet, olivatko tehneet oikein vai väärin sytyttäessään elämää kuoleman kurjan kuilun ääressä ja sentähden kummankin tunne-elämä kulki nyt ensi kertaa väkinäisesti eteenpäin perheen lisäystä tai oikeastaan perheen täydentämistä odotellessa. Sitä ei tahdottu ajatella, mutta sitä oli pakko ajatella, tässä oli ikäänkuin kaitselmus kaiken johtajana ja heidän oli alistuminen kohtaloon. Intohimoisina, iskun saaneina ihmisinä he tiesivät että tyhjyys on korvaamaton, mutta kaikkiluova, iäti pulppuava luonto pyrki heitä, kahta masentunutta ihmistä, ikäänkuin uhmaten lohduttamaan…
Heidän oma kotinsa oli taas särkynyt, huonekalut oli lyöty läjään ja kiireessä jätetty vierasten ihmisten huostaan, erämaa huokui taas heidän ympärillään — tämä sama erämaa, jonka Mirjam peläten oli hyljännyt, vaan jonne hän kovan koettelemuksen ruoskimana jälleen oli paennut.
Nöyrtyneenä! kuten miehensäkin niinkauvan kuin lapsen kuoleman kauhu hänet täydellisesti masensi. Kiitollisena! niinkauvan kuin hän näki, kuinka ventovieras on ihminen suuressa hädässä vieraalla seudulla ja niinkauvan kuin hän tunsi helpotusta toisten ottaessa sydämellisesti osaa hänen suruunsa. Anteeksipyytävänä! Ja anteeksi antavana! niinkauvan kuin hän uskoi ettei miehensäkään elämä mitenkään olisi pelastunut, ellei tämä olisi päässyt suruansa kantamaan rakkaaseen erämaahansa.
Erämaahan, jossa ei ollut edes lääkäriä!
Erämaahan, josta varovaisen aviovaimon täytyi paeta kaupungin turviin joka kerta kun uusi lapsi oli tulossa maailmaan.
— — — —
Heidän välinsä olivat nyt niin hellät, niin surunsuloiset; yhteinen kärsimys oli tehnyt heidät lempeämmiksi — kohtalo nöyrryttää, mutta aika lääkitsee haavat. Aika panee myös unhoittamaan vakavimmatkin opetukset.
Kylmänä lokakuun päivänä Mirjam matkusti uutta lastansa saamaan.
Ja vasta silloin kun he taas olivat erillään, pääsivät heidän viimeaikaisten aviotunteidensa kerät purkautumaan.