* * * * *
Rakas Orjo!
Perille olen päässyt, kunpa vain kaikki muukin olisi ohitse. Koko matkan, varsinkin yöt, olen ollut sellaisessa sielun jännityksessä että hiki on virrannut pitkin kasvoja ja ruumista. Avonaisen akkunan ääressä olen kolme viimeistä yötä istunut paitasillani ja kuitenkin olen ollut kuin höyrykaapissa. Siinä pitkässä koskivenheessä oli niin mainio matkustaa; en olisi koskaan uskonut, kuinka mukava venekyyti sieltä alas on, sillä eihän voi löytyä helpompaa matkustuskeinoa. Saa istua ja maata mielensä mukaan, eikä ole jyrinää ja saa syödä milloin tahtoo ja hengittää puhdasta ilmaa, niin että aivanhan siinä sairaskin terveeksi tulee. Ensimäiseksi yöksi jouduin tosin surkeaan paikkaan, lesken luo, jolla oli kahdeksan lasta hinkuyskässä ja russakoita vilisten. Minut olisivat kyllä ottaneet toiseen taloon, mutta en tahtonut luopua laupeuden sisarista, joita katsottiin hyvin epäluuloisesti. Kaiken varalta tahdoin pysyä neitien seurassa ja hyvin he olivatkin ystävällisiä ja auttavaisia eivätkä pyrkineet "käännyttämään"; sairaanhoitajatar teki sivistyneen vaikutuksen. Syötin heille evääni niinkuin mammasi ennusti. Toisena päivänä erosimme venhekyydistä, mutta kärrykulku oli niin vaikea etten toista mokomaa taivalta olisi voinut istua. Renkutti niin pahasti että sain poltteita ja kivistyksiä ja oli kylmempi kuin venheessä. Olit kai puhunut niille matkatovereille, koska sanoivat että olit niin huolissasi. Sairaanhoitajatar sanoi olevansa äitivainajan vanha tuttu ja syöneensä monet kerrat kotonani. Olen toistaiseksi yksityisten ystäväin hoidossa ja hyvä minulla on sen puolesta olla. Kirjoitan illemmalla lisää. — Kävin juuri laitoksella, mutta kyllä se on ikävää että pääsy sinne on niin epävarma. Kävin lääkärissäkin ja hän sanoi että asiat ovat niinkuin pitää, ja sanoi saavan odottaa milloin tahansa, niin ettei kai ole pitkä matka ankariin tuskiin. Kunpa vain kaikki olisi ohitse! En ole ennen ollut näin äärettömän levoton, ja kunpa ei vain pahaa lapselle sattuisi tai se olisi jotenkin epämuodostunut — minähän se kyllä joutaisin pois tästä maailmasta… Tunnustan ettei tällä hetkellä taas ole halua kuollakseni — mutta kovin pimeältä vain tuntuu, kun ei ole kotia. Et sinä sitä ymmärrä mitä se on. Olenhan kiitollinen — tahi koetan olla — että on minulla ainakin yksi lapsi ja mies, joita rakastan… Huolimatta kaikesta pahasta tahtoisin sinua suudella, jos kuolinhetkeni nyt tulee — ja koeta sinä tehdä samoin. Itkevä hyvästini ja terveiset ja kiitokset teille kaikille.
Mirjam.
Orjolla oli paljon työtä ja hän pidätti itsensä kirjoittamasta pitkiä kirjeitä tyydyttäen vaimoaan aluksi vain postikorteilla. "Toisyönä olin Ulpukkasaaressa", ilmoitti hän, "ja näin sinutkin unissani —? Myrskyä, vettä ja lumiräntää — lienee sielläkin kauheata. Etpäs lähettänytkään sitä nukenpäätä Mailalle! Tyttönen livertelee kuin lintu. Odotan sinulta pian lisätietoja, ymmärräthän —?"
— Rakas Orjo! En kirjoita montakaan sanaa, sillä olen kovin kiusautunut tästä pitkästä odotuksesta. Olen aina vaan odottanut, odottanut että seuraavassa postissa muka ehkä jo saatan ilmoittaa. En asukkaan laitoksella, vaan herrasväki B:n luona, jotka ovat hyvin ystävällisiä ihmisiä. Maila parkaa muistan usein. Kirjoita hänestä jotain, olen niin kaivannut ainokaisestani tietoja. Tämä toinen tyttölapsi (tiedämmehän että se on tyttö) potkii ja pyörii ja antaa itseään odottaa kuin mikäkin prinsessa ollakseen isälleen sitä tervetulleempi — pikku raukka. Jos et saa mitään tietoja, niin se on merkki että asiat ovat entisellään. Saunassa kuljen kuudestikin viikossa. Terveiset kaikilta täkäläisiltä ystäviltäsi. Viime yönä uneksuin sinusta.
Suutelo Mirjamiltasi.
Toista kuukautta oli kulunut Mirjamin lähdöstä eikä vieläkään odotettu viesti ollut erämaahan saapunut. Orjo lankesi vanhaan helmasyntiinsä, hänestä alkoi tuntua että Mirjam kestää pitkänkin kirjeen, kirjeen, jossa sanotaan kaikki. Ja eräänä marraskuun iltana, aavistamatta että juuri seuraavana päivänä Mirjamin odotus oli loppuva, hän istahti pöytänsä ääreen ja — antoi tulla.
Loppuun asti luettava, syrjäisiltä varottava.
Yksin ollen itseni kanssa, pitkien pimeiden öiden suuressa hiljaisuudessa, sieluni sisimmässä soipi epätoivon, surun ja pelon synkkä kieli.