Tai mikä oli se ilmiö, että sulhanen puolestaan jonakin ihanana kultaruskojen valostamana kesäyönä — heidän ulkomaamatkallaan — kun ruusut tuoksuivat ja satakielet lauloivat avatun akkunan alla, yhtäkkiä kavahti polvilleen, tempasi veitsen seinältä ja välkyttäen terää nuoren rouvansa ihanien rintakumpujen ylitse, silmissä pirullinen kiilto, puhui synkkiä sanoja uhaten itseään ja koko maailmaa aivankuin vastanaineiden välillä olisi tapahtunut mikäkin traagillinen paljastus? — ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä kaikki uhma sammui suloiseen raukenemukseen ja molemmin puolin pyydettiin toisiltaan hellästi anteeksi.
Mistä se johtuikaan, että kumpikin toisinaan tunsi vastustamatonta tarvetta heittäytyä näyttelijäksi, joka deklamoi juhlallisia sanoja ja riehahteli kuin raivostunut jumala lukien toinen-toisensa edessä kaiken inhimillisyyden, kaiken säädyllisyyden, kaiken onnen elinehtojen ja kaiken yksilöllisyyden lakipykäliä?
Jo muutamien kuukausien yhdessäolon jälkeen he olivat myöntäneet toisilleen että olivat menneet naimisiin perusteellisemmin tuntematta toisiaan ja varsinkaan tuntematta toistensa rotuominaisuuksia. Nuoruuden kiihkossaan he olivat päättäneet että vasta avioliitossahan toisiinsa saattoikin tutustua ja he ylenkatsoivat niitä, jotka kauvan kiduttivat toisiaan tutkimalla toistensa heikkouksia ja lopulta ehkä erkanivat toisistaan. Tosin morsian ensi huumauksessa oli kuvitellut juhlallisia häävalmistuksia ja siitä syystä ainoastaan ehdottanut yhden vuoden kihlausaikaa, mutta kun sulhanen oli pitänyt määrättyä pidättymisaikaa kaiken pahan ja vaarallisen enteenä, niin oli morsian tyytynyt yhteen ainoaan kuukauteen, jonka lyhyyttä hän jälkeenkin päin vielä siunasi. Mutta tämä ei ollut estänyt heitä molemmin puolin tuntemasta jotain pettymyksen tapaista, kun tuli kysymys siitä, mitä kumpikin pohjaltaan tahtoi ja tarkoitti. Ja silloin pilkisti keskustelujen takaa kaksi päinvastaista luonnetta.
— Mirjam, mitä sinä oikein teet?
— Minä tahdon näin!
— Mutta tekisit nyt minun tähteni toisin?
— Älä viitsi komentaa!
— Enhän minä komenna, mutta asian itsensä vuoksi — ymmärräthän, mikä on oikeata ja kaunista ja hyvää…
— Voi, älä viitsi olla niin juhlallinen ja vakava!
— Mutta, kultaseni…