He olivat panneet lapseensa sielunsa kaiken voiman. Kaikki mitä kummassakin oli parasta, oli ikäänkuin annettu tälle lapselle. Se lapsi oli oleva heidän hellintä sydänvertansa, se oli nouseva heidän kummankin yläpuolelle, se oli oleva heidän jumalallinen sankarinsa, jolla oli edellytyksiä taistella kavalaa maailmaa vastaan ja saavuttaa harvinaista onnea.
Neitosen muuttumisessa äidiksi oli jotakin pyhää, ja pyhää oli entisen nuoren miehen kehittymisessä isäksi; mutta kaikista pyhintä oli se, mikä hiljaisen rukouksen hurmiossa, henkisen ikävän kaihossa, koko maailman arvoitus edessä, ruumiillisen kauneusnautinnon haltiotilassa oli jumalallisen salaperäisyyden syvyydestä esiin manattu!
Se oli avioliiton ensimäinen ikuisesti korkea totuus, jonka edessä täytyi nöyrästi polvistua ja jonka tähden täytyi luopua kaikesta kevytmielisestä tulella leikkimisestä.
Lapsi! Heidän lapsensa! Mirjamin ja Orjon sydän…
Oi! he kiittivät jumalaa että olivat näin onnellisessa avioliitossa.
* * * * *
Onnellisessa? Niin. Eivät he avioliittoaan kaikista onnellisimpana pitäneet, mutta kaikissa tapauksissa sellaisena, joka oli läpäisevä elämän myrskyt! Ylpeästi he uskoivat ettei heidän avioliittonsa ikinä ollut muodostuva niin kolkoksi ja suorastaan kauhistavaksi kuin jonkun heidän naapurinsa avioelämä, ja toiselta puolen he nöyrästi tunnustivat olevansa alempana niiden avioliittojen suhteen, joissa mies ja nainen todella näyttivät sulaneen yhdeksi ymmärtäväksi tahdoksi, yhdeksi elämän leikkiväksi hymyksi — sellaisia suloisia poikkeusilmiöitä yllätti varsinkin hopeahapsisten vanhan ajan avioparien joukossa. Mutta kenties olivat hekin vielä, Mirjam ja Orjo, kaikki läpikäytyään, kehittyvät tuollaiseksi sulosointuiseksi lasten lailla leikillisesti kinastelevaksi poikkeuspariksi?
Heidän nuoressa avioliitossaan vivahteli nyt kummallisia varjoja — he eivät itsekään tienneet, mistä ne tulivat. Miksi sysimusta pilvenlonka äkkiä peitti auringon, joka vielä äsken tulikuumasti säteili, miksi yhtenä aamuna satoi lämmintä kevätvettä, toisena päivänä syyti jääkylmiä rakeita, jotka kipeästi ruoskivat kasvoja, miksi taivas ja maa joskus sekoittui veripunaiseksi myllerrykseksi, kuului uhkaavaa ukkosenjyrinää ja sydämen täytti hirveä pelko ja järkeä ikäänkuin pimitti…? Ja sitten taas oli kaikki ennallaan ja nuori avioelämä kukoisti lupaavana, kaikkien kadehtimana ja onnittelemana.
Jo kihloissa ollessa — ennenkuin he olivat mies ja vaimo — nämä kummalliset varjot olivat leikkineet heidän päittensä päällitse samalla kepeästi häipyen uteliaan lemmen kevätkiihkoihin, jotka pursuivat vastustamattomalla voimalla kuni ruskeat kevätpurot maantieviemäreissä.
Mitä oli esimerkiksi se että morsian, joka vielä äsken oli vannonut ikuista uskollisuutta leväten sulhonsa sylissä, yhtäkkiä sai häntä kohtaan omituisen kauhun ja pelon tunteen — he olivat häämatkallaan erämaan halki — ja koetti kyytipojan avulla jätättää kärryistä noussutta sulhastaan, juoksuttaen häntä monta kilometriä jälessään? Hän, Mirjam, ei itsekään oikein osannut tehdä selkoa siitä, mikä virma hänet silloin yllätti — aivankuin joku kaukainen aavistus tuleviin aikoihin olisi häneen iskenyt vaatien neitoa pakenemaan tulevaa miestään. Vai oliko se itsetajuton mielijohde: aiheutuva magnetismin ikuisista laeista miehen ja naisen välillä, poistyönnistä ja luovetämisestä, salavihasta ja salarakkaudesta kahden ainaisesti taistelevan vastakkaisen sukupuolen kesken?