Nöyryytyksen hetkenä tunnustan itselleni: minä se hänet pilasin. Minä, joka naisesta uskoin ihanampaa kuin muut, minä sen tein, vedin hänet alas luokseni. Minä vaadin enempää kuin mitä vaatia saapi. Oi jumala, vaatinenko vieläkin enempää kuin mitä siveellisesti ja aviollisesti vaatia sopii?
Mitä luonnotonta vaadin? — En mitään?
Mutta minä pelkään, etten muistanutkaan vaatia mitään itseltäni, ja se olisi ollut onnemme ensimäinen ehto.
* * * * *
Meidän jokapäiväisen elämämme ilmiöt eivät ole pahaa unta. Ne ovat tosia.
Kokemus todistaa ettei ihminen helposti voi muuttua. Että ei ole todellista tahtoakaan muuttumiseen, vaikka sen kuinka hartaasti päättäisi. Kuilu, jonka reunaa alati on pakko astua, vetää tuontuostakin alas, jalka livettää.
Hiljaisuudessa kuvittelen sinua sellaiseksi kuin hyvinä hetkinäsi olet ja tunnen silloin että voin sinun kanssasi ja tahdon sinun kanssasi elää elämän loppuun.
Mutta sitten lentää musta varjo ja minä sanon itselleni: onko minulla oikeus jatkaa avioelämääni, jos ilmiöt jatkuvat yhä samoina kuin ne nyt ovat ja ovat vuosia olleet? Eikö se ole rikoksellista, eikö se ole syntiä pyhää vastaan, eikö se ole imelää valhetta ja halpaa itsekkäisyyttä? Onko meillä muuta edessä kuin kärsimys ja ero…?
Mutta lapsi? Lapset?
Minä rakastan perhe-elämää. Rakastan sisimmässäni polttavasti, lapsellisesti ja yksinkertaisesti. Minä tiedän että kaksi ihmistä, joilla on onni omistaa lapsia, saavat nauttia jumalien ruokaa nähdessään rakkautensa hedelmät ympärillään. Se on ikuista mannaa korvessa. Elämän älykkäimmät opettajat ovat sen aina kokeneet. Minä uskon sokeasti näitä, sillä minä olen jo kylliksi kokenut ettei auringon alla, maailman turhuuden huminassa, sen alituisissa riidoissa, ole suurempaa todellista tukea kuin omat lapset. Sillä osaammehan iloita lasten iloista ja kärsiä lastemme tähden — ja se on oikeata elämää. Ja meillä on ääretön velvollisuus lapsia kohtaan. Me emme saa myrkyttää lapsia sillä myrkyllä, jolla olemme toisiamme heikontaneet. Lasten täytyy saada tuntea avioliittomme varmuus ja eheys. Ja lasten olemassa-olon täytyy meidät yhdistää, vaikka ikävät kokemukset miten tahansa meitä koettavat erilleen kiskoa.