Rakas Orjo! Viikko taaksepäin oli vihdoin se vaikea ja peljätty päivä. Yöllä rupesi nipistelemään, mutta kovemmat poltot alkoivat vasta kello 7 aamulla ja silloin tuli kätilökin ja sitten kesti niitä julmia polttoja kello 11 aamulla ja sitten tuli tyttö kuin pamaus — ainoastaan yksi työntöpoltto ja lapsi oli maailmassa. Kyllähän minäkin olin toivonut ja sydämessäni rukoillut että se olisi poika, varsinkin sinun tähtesi, vaan olemmeko me mitkään määrääjät ja ehkä tuo sielu olisi tullut onnettomaksi miehenä. Kun minä ajattelen niitä pitkiä tuskan öitä ja päiviä, joita tämä lapsi on koko kohdussaoloaikansa saanut minun kauttani osakseen, niin minä kauhistun, sillä yksin Jumala tietää, mitä minä olen sillä aikaa ja koko sen ajan kärsinyt. Ei ole minulla ollut yhtä tuskatonta yötä eikä surutonta päivää sitä lasta kantaessani. Olen niin tuskani ja polttoni sielussani salannut, ettei sinulla voi olla tietoakaan, kuinka kauheasti olen kärsinyt ja hammasta purrut ja itseni jäykistänyt sinua ja muita pettääkseni, sillä itku on alituiseen asunut kurkussani. Mutta olen aina lapsesta saakka hävennyt näyttämästä tunteitani; sisässäni on ollut kuin toinen ihminen ja aivan toinen on siellä pappilan pihalla tallustellut ja äitisi kanssa puhellut. Olen siellä kuunnellut omaa puhettani ikäänkuin toisen henkilön ja samanlaista se on täälläkin.

En mennytkään laitokselle; se on aivan mahdoton paikka ja se rouva on hyvin häijy. Minullekin se on ollut niin äkäinen että sinne oli aivan mahdoton mennä. Kerron toiste tarkemmin. Hyvin hyviä ja ystävällisiä ovat talonväkeni, ja rouva on niin ihastunut pikku tyttöön että ottaisi sen vaikka omakseen. Tämä tyttö on hyvin sievä, pyöreäposkinen, isosilmäinen ja sillä on enempi hiuksia kuin isällään. Sillä on koko päälaki paksun, pitkän, mustan tukan peittämä. Se tukka tosiaan on niin vahva ja suloinen että ihan naurattaa. Terve tyttö se on ja tähän asti kiltti. Kirjoita, miten Mailan puhe on kehittynyt ja onko hän minkään tarpeessa? Viikon päästä täällä on markkinat ja sieltä ostan Mailalle nuken pään.

Yötä päivää mietin, minne menen lapseni kanssa. Ei käy mitenkään ajan pitkään täysihoidossa oleminen. Vuokraisin täällä huoneen ja keittiön, jos ei tämä paikka olisi niin tautinen, hinkuyskä raivoaa paraikaa. Parin viikon kuluttua kai minun olisi lähdettävä, vaikka se on sielussa vielä selviämätön seikka. Mitä sanot, jos laittaisin itseni virka-alalle?

Mirjam.

Vaimon kirje pani miehen miettimään, mutta hän koetti aluksi kohdistua vain yhteen asiaan.

Mirjam! kirjoitti hän heti vastaan. — Lapset ovat Jumalan lahja. Minä sen tiedän ja olen kokenut, sentähden minä iloisesti vastaanotan uutiseni että sinulle on lapsi syntynyt. Lapsiahan minä juuri tahdon eikä niitä koskaan voi syntyä meille liian paljon, siitä olen vakuutettu. Vaikka ne tuottaisivat kuinka paljon tahansa huolta ja kärsimystä, niin se sulo, jonka ne tuottavat — ja kaikki yhteensä — on kuitenkin parempi kuin ei mitään, sillä tämä on elämä. Kunpa sinäkin sen aina näin käsittäisit, vaikka miten kävisi. Tervetuloa! lausun siis sille pienelle tytölle —, vaikka se onkin tytti vain. Me otamme sen kiitollisuudella vastaan. Vaikka se onkin kauhean kärsimysajan alussa siinnyt ja kohdussa elämän kolkkoja kysymyksiä osakseen saanut niin, kuka tietää, ehkä Jumala anteeksi antaa, ehkä Kaitselmus on lempeämpi kuin epäluulon siipi huiskaa, ehkä, niin ehkä —? Ja vaikka ei, niin me otamme sen vastaan sittenkin, opetukseksi, itsekasvatukseksi, rukoukseksi… En tahtoisi olla taikauskoinen, mutta sanonpa, leikillä kohtalon kanssa kisaten: harvinaistako jotain se merkitsee että neitsyt syntyi mailmaan 13 päivänä tähtikuuta?

Olin valmistunut kuulemaan sen tuntemattoman kuolemankin samalla kuin syntymän ja huokaamaan salaperäisen huokauksen, mutta nyt todella kiitän Jumalaa että näin kävi.

Kerron sinulle asioistani — — — Mutta milloin kestät muita kuin onnittelukirjeitä? Et saa nousta vuoteestasi, et saa paljon lukea. En nyt osaa muuta mitä sinä tahtoisitkaan, pikku äiti?

Pikkutyttöjen isä.

Postikortti.